Talvella 2009 Liigacupia ja kansainvälisiä harjoitusotteluita pelattiin pääsääntöisesti TPS:ssa keskikentän miehityksellä, jossa juoksivat allekirjoittaneen lisäksi Juho Lähde, Riku Riski ja Mikko Manninen. Runsaasti ja säännöllisesti peliaikaa saivat myös mm. Patrik Lomski, Alban Ferati ja Tuomas Markkula. Viesti silloiselta valmennukselta meille nuorille pelaajille oli toistuvasti sama; voittakaa nyt näitä pelejä, niin pelaatte kesälläkin.
Silloin ajatus voittamisen jumaloimisesta tuntui hieman hassulta. Kyseessä oli kuitenkin Liigacup ja treenipelit, joista varsinkin jälkimmäisen yhteydessä voittamisen korostaminen meni osittain nuorelta pelaajalta ohi. Kai tärkeintä on kuitenkin yksilötasolla lyödä jonkinlaiset näytöt pöytään? Ainakin itselle talvella pelinjälkeisen mielialan määritti enemmän henkilökohtainen esitys kuin joukkueen saavuttama tulos.
Lopulta välieräpaikka Liigacupissa ja mm. maaliton tasapeli silloista tulevaa Ruotsin mestaria AIK:ta vastaan ei riittänyt vakuuttamaan valmennusjohtoa siitä, että me olemme ne pelaajat jotka voivat voittaa seuralle pokaaleita tässä ja nyt. Tosin tuskin edes Liigacupin voittamalla olisin pystynyt pitämään talven sairastuvalla itsestään hirviötä rakentaneen Kasper Hämäläisen takana nokkimisjärjestyksessä.
Joka tapauksessa kauden 2014 alla Pasi Rautiaisen painottama voittamisen taito on jotenkin helpompi ymmärtää.
TPS:n junioriputkesta tulee ulos pelaajia, jotka sata varmasti osaavat pelata jalkapalloa verrattain kovalla perustasolla. Talvellakin nuori Palloseura on pärjännyt pelillisesti monessakin pelissä ”yllättävän” hyvin. Muutaman nätisti alhaalta rakennetun hyökkäyksen muuttaminen tulokseksi on kuitenkin ihan eri juttu. Varsinkin kun juniorijalkapallossa pitkään keskitytään, aivan oikein, pelaajien ja pelin kehittämiseen.
Haaste kaudella tuleekin olemaan ”oltiin hyvin mukana koko peli, mutta vastustaja käytti omat paikkansa ja itse ei onnistuttu viimeistelemään” -tyyppisten pelien muuttaminen mustaksi valkoisella. Sillä hyvästä yrityksestä ei valitettavasti ammattilaisurheilussa saa muuta kuin sympatiaa ja syytöksiä liian naiivista pelitavasta.
Voittamisessa on tietysti kyse paljon muustakin kuin maalipaikkojen hyödyntämisestä. Siinä on kyse kurinalaisuudesta noudattaa omaa systeemiä. Siinä on kyse kärsivällisyydestä ja keskittymisestä, maltista odottaa sitä vastustajan yhtä virhettä, josta ratkaista ottelu. Kyse siitä, että kun on astuttava hyvään tempokuljetukseen pääsemässä olevan vastustajan juoksulinjalle pysäyttääkseen vaarallisen vastahyökkäyksen alun, sen pystyy tekemään. Siitä, että joskus kun näkee vastustajan rynnivän kovaa vauhtia kohti perästä, kääntää selän, pysäyttää oman vauhdin ja ottaa sen helpon vapaapotkun ja pallonhallinnan omalle joukkueelle.
Ainakaan minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö TPS:n tämän kauden miehistöstä löytyisi riittävästi lahjakkuutta sarjapaikan säilyttämiseen ja enempäänkin. Se, että löytyykö kollektiivinen kyky pelata tasaisesti ja saavuttaa myös tulosta, on suurempi kysymysmerkki.
Aikanaan jonkinlainen tavoitteeni ja unelmani oli pelata Veikkausliigaa. Suurin unelma ja ylin tavoite siitä tuli TPS-kasvatille ja -kannattajalle, kun lisäsi yhtälöön pelata Veikkausliigaa TPS-paidassa. Aika monen unelma lepää nykyisen joukkueen harteilla. Ensimmäiseksi pitää ampua Sheriffi.
*****
Jesse Saarinen @jessesaarine
Kirjoittaja on TPS-kasvatti, entinen liigapelaaja, nykyinen KaaPo:n juniorivalmentaja, luokanopettajaopiskelija ja TPS:n kausikorttilainen.
