Sata vuotta Tepsiä -juttusarjassa käydään läpi Turun Palloseuran historiaa vuosikymmen kerrallaan. Juhlavuoden päätteeksi palataan vielä ajassa taaksepäin 2010-luvulle.
Kupittaalla kuului taas tuttu pärinä, kun Pasi Rautiainen johti joukkojaan treenikentällä joulukuussa 2009. TPS-luotsi ei ollut kuitenkaan tyytyväinen, vaan halusi selkeän ja normaalimuotoisen, kausiin sidotun sopimuksen. TPS kuitenkin halusi pitää kiinni vanhasta sopimuksesta. Seurauksena oli umpikuja, jolloin Rautiainen käytti irtisanomispykäläänsä.
– Pasin työsopimus oli johtajasopimus, eli toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. Siinä oli kuuden kuukauden irtisanomisaika ja erilaisia pykäliä. Tietysti siinä oli myös urheiluun soveltumattomia asioita, tuolloinen TPS:n toimitusjohtaja Marco Casagrande myöntää.
Toimitusjohtajana Casagrande oli seurannut tehtävässä Petri Jakosta, joka oli puolestaan siirtynyt huippujalkapallojohtajaksi Suomen Palloliittoon.
– Lähdin kesken kauden 2009 Palloliittoon. Jo edellisen joulun tienoilla Kimmo J. Lipponen kysyi kiinnostusta. Soitin heti Sairasen Sepolle ja Kurokallion Jyrkille ja kerroin tilanteen. Olin ehkä liiankin avoin, mutta he sanoivat, että minun pitää ajatella myös itseäni. Joukkue tiesi silloinkin ensimmäisenä näistä asioista. Oli se iso luottamus, miten asiat Turun Palloseurassa hoidetaan. Oli kunnia-asia kaikille, ettei niitä asioita huudeltu koskaan ennakkoon ulos, Jakonen summaa.
Rautiaisen seuraajaa ei tarvinnut kauan arvuutella. Puikkoihin astui tehtävään jo pidempään kypsynyt seuralegenda Marko Rajamäki.
– Pasi toivoi pidempää diiliä ja oli todella harmi, että se päättyi niin kuin päättyi. Pasin ja ”Rapan” yhteistyö nimittäin toimi. Rapaa haluttiin samalla kouluttaa, pitäähän seuralle myös jäädä jotakin. Haluttiin muutakin kuin lyhytnäköistä tuloksen hakemista ja poukkoilua, Casagrande myöntää.
– Kaikki puhuvat Pasin intohimosta, mutta haluan korostaa hänen ammattitaitoaan. Se on nimittäin aivan jäätävällä tasolla, Rajamäki muistuttaa edelleen.
– Leikattiin aika paljon kauden 2009 jälkeen, siis pian pahimman pankkikriisin jälkeen. Haettiin niillä noin puolen miljoonan euron säästöjä. Pelaajabudjetti oli pakostakin maltillisempi. Eurocupit auttoivat ja kun Hämäläisen ”Kappe” myytiin Djurgårdeniin, kierre vähän helpottui, Casagrande myöntää.
TPS löi samalla pöytään kuitenkin hurjan paluu-uutisen. TPS:stä vuonna 1996 maailmalle lähtenyt Jonatan Johansson nimittäin palasi raitapaitaan yksivuotisella sopimuksella. TPS vahvisti myös keskikenttäänsä oululaisella nuorten maajoukkuepelaajalla Toni Kolehmaisella.
– Olin silloin Malmössä, ”Casa” oli aloitteellinen. Seurasin muutenkin koko ajan todella tarkkaan Tepsiä. Malmöstä lähdin vielä ”Mixu” Paatelaisen mukaan Hibsiin. Olin vielä maajoukkuekuvioissakin mukana. Olin talvella St. Johnstonessa ja pidin itseni vaan kunnossa. Talvella tuli pari tarjousta. Sitten Casa soitti uudestaan, mutta myös Riihilahden Aki oli yhteydessä ja huhut kiersivät. Sitten soitin Rapalle ja se oli mielestäni ylivoimaisesti paras kuvio, Johansson hehkuttaa.
– Meillä oli edelleen aika kova jengi, varsinkin kun ”Tintti” tuli takaisin. Rapa valitsi Diego Corpachen kakkoseksi. Reservijoukkue ÅIFK:ssa oli valmennusuraansa aloitteleva Simo Valakari. Koko touhussa oli sellaista tervettä pilkettä. Kaikkein lihavimmat vuodet oli kuitenkin jo nähty, se miljoonan puskuri oli lopullisesti pois. Laskettiin, että joku pienempi takaisku kestetään, mutta joka kausi pitää olla pelaajamyyntiä tai eurocupeja. Olihan siinä kauhea duuni ja tasapainoilu. Me siis myös hankimme potentiaalisia myytäviä pelaajia, Casagrande vahvistaa.
TPS:n peli kuitenkin sakkasi jälleen alkukaudesta 2010 ja joukkue vajosi alempaan keskikastiin. Mestaruudesta oli enää turha unelmoida ja mitalitkin alkoivat olla jo kaukainen tavoite. Jotain TPS:ssä kuitenkin tapahtui, kun siirryttiin elokuun puolelle. Kahta voittoa seurasi kauden toinen derby, joka oli Tepsiltä täysosuma. Mikko Manninen ja oman paikkansa hyökkäyspäässä ottanut Roope Riski huudattivat Palloseuran kannattajia.
Kauden 2010 kohokohta oli syyskuussa pelattu Suomen Cupin finaali. TPS lähti Helsinkiin haastamaan suosikkina finaaliin lähtenyttä Helsingin Jalkapalloklubia. Palloseuran omat kasvatit Mika Ääritalo ja Riku Riski iskivät maalin mieheen ja cup-kannu saatiin kuskattua Turkuun reilun kuudentoista vuoden tauon jälkeen.
– Diego ja Simo olivat mukana, valmennusryhmässä päätettiin taktiset asiat yhdessä. Alettiin pelaamaan sitä finaalia jo hyvissä ajoin ennakkoon. HJK oli materiaaliltaan ylivoimainen, ja niillä oli kotietu. Töölön jalkapallostadionin uusi, nopea alusta oli myös ongelma. Meillä ei ollut mikään fyysinen taistelujengi, vaan meidän piti pelata vastustajaa fiksummin ja taktisemmin. Luotiin alueellisia ylivoimia ja koetettiin saada meidän nopeampi pelaajamme niiden hitaampaa vastaan, päävalmentaja Marko Rajamäki kertaa voittoreseptiä.
Ennen kauden 2010 päätöskierrosta TPS:lle oli tarjolla niin hopeaa kuin myös pullahtaminen kokonaan mitaleilta ulos. Vieraaksi Turkuun saapui FC Lahti, joka taisteli Jari Litmasen johdolla putoamista vastaan. Lahti meni jo 2–0-johtoon, mutta TPS heräsi taistelemaan ja punnersi viimeisen 20 minuutin aikana ohi.
– Se Lahti-peli kuvasti hyvin koko kautta. Alussa yritettiin jotain, mikä ei toiminut. Tauon jälkeen saimme otteen pelistä ja jätkät alkoivat pelaamaan taas toisilleen ja sitten tulee se tulos. Pronssimitalikin on mitali, Rajamäki tiivistää.
– Halusin päättää peliurani SM-kultaan. Casa, ”Nalle” ja kentällä Rapa rakensivat sen koko kuvion hienosti. Olisi vaan pitänyt tulla sinä vuonna Suomeen vähän aikaisemmin. Kausi lähti hitaasti liikkeelle, mutta pelattiin lopulta hieno syksy, Jonatan Johansson summaa.
Turun Palloseura juhlii seurahistorian kolmatta Suomen Cupin voittoa. Tepsi kukisti vuoden 2010 cup-finaalissa HJK:n maalein 2–0.
Taloudellista tasapainoilua
Kauden 2010 jälkeen oli selvää, että TPS:n toiminta muuttuu radikaalisti talven aikana. Koko TPS:n organisaatio eli epävarmuuden tilassa. Henkilökuntaa irtisanottiin, taustavoimia poistui ja monen pelaajan sopimus jäi uusimatta. Vanhoista sopimuksista sentään pidettiin kiinni.
FC TPS Turku Oy oli tehnyt tappiota useita vuosia ja nyt kurssin oli käännyttävä. Toimitusjohtaja Marco Casagrande neuvotteli sitkeästi eri suuntiin koko loppuvuoden ajan.
Edustusjoukkueessa tapahtui myös suuria muutoksia. Johansson lopetti, Manninen ja Wusu palasivat Jyväskylään. Lisäksi Riskin veljekset olivat lähtökuopissa, Roopen uusi seura oli Italian Serie A :ssa pelaava Cesena ja Rikun puolalainen Widzew Lodz. TPS:n uusia sopimuspelaajia olivat muun muassa huippulupaus Jere Uronen sekä Petteri Pennanen ja Jarkko Hurme. Uronen puhdisti koko palkintopöydän kauden 2011 päätteeksi, vaikka tuli mukaan vasta kesällä.
– Kiristimme kulubudjettiamme jo toista vuotta peräkkäin, toiminta oli pakko kääntää voitolliseksi. Lihavien vuosien aika oli ohitse. Seppo Sairanen luopui pääosakkuudestaan sekä näkyvästä roolistaan seuran taustalla. Omistusjärjestelyiden mukana koko osakaspohja laajeni ja saatiin myös ihan uusia omistajia, toimitusjohtaja Casagrande toteaa.
Eräs aikakausi päättyi, kun kapteeni Jarno Heinikangas ripusti nappulakengät naulaan.
– Minun urani sai täysin uuden alun Tepsissä, kun tulin seuraan kaudeksi 2003. Sain vastuuta ja johtavan roolin. Enpä olisi uskonut siinä vaiheessa, että kun Turkuun tullaan pelaamaan, niin tänne myös jäädään ja tänne perustan perheen ja kotini. Ja kun lopetan oman urani, niin se tapahtuu TPS:n kapteenina. Ne olivat todella hienoja vuosia kaikki, mutta sen Suomen mestaruuden olisin mielelläni vielä voinut voittaa, Heinikangas myöntää.
– ”Jallu” antoi oppia näille meidän nuorille pojillemme varsinkin viimeisen kahden vuoden aikana. Oltiin kaikista isoista muutoksista huolimatta mitalin syrjässä kiinni ihan loppuun asti. Jäätiin lopulta vain neljän pisteen päähän siitä, päävalmentaja Rajamäki harmittelee.
TPS valmistautui 90-vuotisjuhlavuoteensa 2012 tutuissa merkeissä. Päävalmentaja Rajamäki aloitti kolmannen kautensa ja pelaajiston suhteen tapahtui melko vähän muutoksia. Heti vuoden vaihteen jälkeen Ruotsin hallitseva mestarijoukkue Helsingborgs IF hankki huikeassa nosteessa olleen Jere Urosen riveihinsä. Roope Riski puolestaan jatkoi matkaansa norjalaiseen Hønefossiin. 2000-luvun alkuvuosien maalitykki Mikko Hyyrynen teki yllätyspaluun raitapaitaan.
TPS:n väkevä kevätvire johti finaalipaikkaan Liigacupissa. Varsinainen peliaika HJK:ta vastaan päättyi 1–1 ja voittaja ratkaistiin pilkkukisan kautta. TPS:n Juho Lähde onnistui maaliteossa varsinaisella peliajalla ja hän upotti myös ratkaisevan rankkarin HJK:n verkkoon. Maalivahti Jukka Lehtovaara loi alkutahdit torjumalla kaksi ensimmäistä HJK:n rangaistuspotkua.
Veikkausliiga-kausi 2012 alkoi poikkeuksellisesti Paavo Nurmen stadionilla, sillä Kupittaan kenttäremontti valmistui vasta juhannuksen jälkeen. Kauden ensimmäinen Turun paikallisottelu pelattiin vasta elokuun puolella ottelusiirtojen vuoksi. Lähtöasetelma oli herkullinen, sillä molemmat joukkueet olivat kärkitaisteluissa mukana. FC Interin edellisestä voitosta oli vierähtänyt jo kolme vuotta, mutta TPS takoi taululle 4–1-voittolukemat.
Elokuun lopulla, juuri ennen siirtoikkunan sulkeutumista TPS myi jälleen yhden pelaajan ulkomaille, kun kapteeni Toni Kolehmainen siirtyi Norjan liigaan Hønefossiin Riku Riskin seurakaveriksi.
TPS ei saanut kolmelta viimeiseltä sarjakierrokselta kuin yhden pisteen kokoon, mutta silti joukkue voitti SM-pronssia kolmen pisteen marginaalilla ennen IFK Mariehamnia. Pronssinen mitali oli TPS:lle jo neljäs kuuden vuoden sisään.
– Se kausi 2012 oli melkoista vuoristorataa. Pelaajia tuli ja meni, ja siihen nähden mitali oli kova saavutus. Mutta pitää kuitenkin muistaa, että jo kaudella 2010 mentiin aika lailla omilla pojilla ja hankittiin ulkopuolelta oikeastaan vaan nuoria pelaajia, kuten Kolehmainen ja myöhemmin sitten Pennanen, Rajamäki vielä muistuttaa.
– 2010 tuli jonkin verran tappiota, mutta kahtena seuraavana kautena jo voittoa. Kuluja pienennettiin, mutta meillä oli ihan kilpailukykyinen jengi silti koko ajan. Joukkuehan oli se, joka sen ajan taloudellisista haasteista maksoi, koska palkat olivat polkeneet jo yli kymmenen vuotta paikoillaan, Casagrande muistuttaa.
– Maailmalle lähtivät ensin Riskin veljekset, siten Uronen ja lopuksi Kolehmainen. Kaikki myynnit pelastivat paljon ja ne oli vaan pakko tehdä, mutta Puolasta ja Italiasta oli vaikea saada rahoja. Vuonna 2012 meillä ei ollut lainkaan europelejä. Kaikki jäi siinä vaiheessa vähän levälleen ja Sepolta jäi myös laittamatta rahaa. Vastaavasti hän hyväksyi myöhemmin sitten kaikkien lainojen anteeksiannot, Casagrande kertoo.
Voiko tepsiläisempää perhettä enää olla?
Mira Urosen fantastinen pelaajaura päättyi kauteen 2020. Hän ehti pelata Naisten liigassa ja TPS:ssä yhteensä 259 ottelua, joista kymmenen viimeistä vuotta joukkueensa kapteenina. Neljä vuotta nuorempi Jere-veli puolestaan pelasi TPS:n junioriputken läpi ja nousi Palloseuran edustusjoukkueeseen vain 16-vuotiaana. Jere nousi hyvin nopeasti myös Suomen A-maajoukkueen luottopelaajaksi.
Myös Urosten sisarusten vanhemmat ovat taustalla tukeneet vahvasti lapsiaan ja Tepsiä. Kari-isä johti aikanaan koko TPS Juniorijalkapalloa ja Leenä-äiti puolestaan on kerännyt varoja seuran junioritoiminnan hyväksi naisjaoston kautta. Voiko tepsiläisempää perhettä enää olla?
– Meidän perheessämme tepsiläisyys on itsestään selvä juttu. Meillä on pieni sisäinen vitsi siitä, kuinka huonosti muistan omaa nuoruuttani. Isän kautta olen seurannut jalkapalloa pienestä asti. Olemme käyneet katsomassa pelejä niin paikan päällä kuin television välitykselläkin, ja opin sitä kautta rakastamaan jalkapalloa. Potkittiin palloa niin takapihalla kuin myös ystävien kesken. ”Mimmu” tuli aina pelaamaan minun ja ystävieni kanssa ja meille tulikin vuosien aikana paljon yhteisiä ystäviä, joiden kanssa pelattiin. Aloitin itse jalkapallon harrastamisen ollessani neljä tai viisi ja Mira tuli nopeasti perässä treenaamaan. Ja se takapihalla potkinen ei tietysti kadonnut mihinkään, Jere Uronen muistelee.
– Olen ollut Miran kanssa todella läheinen koko elämäni ajan. Olen aina katsonut, miten Mira toimii ja ottanut hänestä mallia. Jos minun pitäisi kuvailla Miraa muutamalla adjektiivilla, tulisi ensimmäisenä mieleen suorasanaisuus, rakastavaisuus, läheisyys ja oikealla tavalla myös kovuus, Jere vielä painottaa.
Hienon EM-lopputurnauksen kesällä 2021 pelanneen Jere Urosen ura on ollut looginen ja nousujohteinen. Hän putsasi heti kättelyssä Veikkausliigan palkintopöydän kaudella 2011 ja tuli valituksi vuoden tulokkaaksi sekä sarjan tähdistöjoukkueeseen. Jo tammikuussa 2012 hän siirtyi ruotsalaisen Helsingborgiin. Neljän Ruotsissa pelatun kauden jälkeen hän jatkoi matkaansa Genkiin, jossa hän pääsi juhlimaan Belgian mestaruutta sekä pelaamaan Mestarien liigan lohkovaihetta. Kesällä 2021 edessä oli siirto eurooppalaisen suursarjaan, kun Ranskan Ligue 1:n Stade Brestois julkaisi Urosen siirron riveihinsä, heti EM-lopputurnauksen jälkeen.
– On ollut todella hienoa seurata molempien kehitystä. Tuntuuhan se haikealta, että Jere on ollut jo kymmenen vuotta maailmalla. Hän on aina kuitenkin pohjimmiltaan turkulainen ja tepsiläinen. Miran uran ohessa on ollut hienoa seurata koko naisten jalkapallon kehitystä ja arvostuksen nousua, jotka ovat hänelle tärkeitä asioita. Miralle ei ole ollut tärkeää nostaa itseään esille, vaan TPS:n joukkuetta ja naisten jalkapalloa yleensäkin. Olemme Leenan kanssa kiitollisia siitä, että olemme saaneet seurata kentän laidalla Mimmun pitkää ja hienoa uraa, Kari Uronen kiittelee.
Lähellä, mutta niin kaukana
TPS:n miehet voittivat viimeisen Suomen mestaruutena Olavi Laaksosen johdolla kauden 1975 päätteeksi. 1980-luvulla TPS oli lähellä mestaruutta kausina 1984, 1986 ja 1989, mutta raitapaidat jäivät kuitenkin aina hopealle. Heikki Suhosen valmentama TPS jäi kaudella 1989 ylemmässä loppusarjassa niukasti hopealle häviämällä ratkaisevan ottelun Kuusysille Lahdessa 0–1. 1990-luvulta lähtien Palloseuran palkintokaappiin on tullut enää pronssisia SM-mitaleita, yhteensä viisi kappaletta.
Kaudella 1996 TPS palasi mitalikantaan hieman yllättäen Juha Malisen johdolla. Kuuden joukkueen ylemmässä loppusarjassa pelasi TPS:n lisäksi tuore liigatulokas, FC Inter. TPS:llä oli saumat jopa mestaruuteen, mutta silti pronssikin tuntui voitetulta mitalilta.
Seuraavaa pronssia saatiin odotella yksitoista vuotta. Mixu Paatelaisen valmentama TPS teki uutta nousua valtakunnalliselle huipulle ja pronssi tuntui jälleen voitetulta mitalilta. Kahta kautta myöhemmin tunnelmat olivat päinvastaiset. Pasi Rautiaisen valmentama TPS oli välillä sarjajohdossa ja sillä oli mestaruussaumat vielä ennen viimeistä kierrosta. TPS pelasi päätöskierroksella maalittoman tasapelin FC Honkaa vastaan ja jäi lopulta kolmen pisteen päähän HJK:sta. Honka vei hopeaa maalieron turvin.
– Mixun johdolla voitettu pronssi maistui. Pasin kanssa meillä oli mahdollisuudet mestaruuteen ja silloin se olisi pitänyt ottaa. Hävittiin syksyllä vain yksi peli Pietarsaaressa ja siihen se mestaruus lopulta meni, TPS:n maalilla kaudet 2007–2014 torjunut Jukka Lehtovaara manaa vieläkin.
Marko Rajamäki valmensi TPS:n pronssille kausina 2010 ja 2012. Sen jälkeen mitaleita ei ole tullutkaan.
– Rapan joukkueet olivat myös todella hyviä, mutta mestaruudesta jäätiin kuitenkin selvästi. Nyt kun miettii, niin olisihan noista neljästä pronssista joku voinut olla edes hopea, Lehtovaara myöntää.
Riskialtis strategia petti – ”Pelattiin upporikasta ja rutiköyhää”
TPS asetti kaudeksi 2013 vain yhden tavoitteen; Suomen mestaruuden 38 vuoden tauon jälkeen. Siihen tarvittiin myös taloudellisia panostuksia. Joukkueeseen liittyi uutena pelaajana Hongassa itsensä läpi lyönyt keskikenttäpelaaja Duarte Tammilehto. Ykkösuutinen oli kuitenkin kauden 2009 sankarin, Wayne Brownin, paluu TPS-paitaan. Hänen paluunsa rahoitettiin erillisen tukiverkoston avulla.
– Painettiin vähän kaasua lisää, ja lähdettiin hakemaan mestaruutta. Meille tuli keväällä todella paljon loukkaantumisia ja oltiin koko ajan veitsen terällä. Jos nyt kysytään, olisinko tehnyt silloin jotain toisin, niin vastaan, että en mitään, Casagrande painottaa.
Marco Casagrande siirtyi keväällä Suomen Palloliiton palvelukseen ja kovimpaan mahdolliseen virkaan, eli liiton pääsihteeriksi. Päävalmentaja Rajamäki menetti näin monivuotisen tukijansa ja työkaverinsa.
– Tiesin hyvin myös sen, että jos sinä vuonna ei saavuteta uutta Eurocup-paikkaa tai pelaajamyyntejä, tulee isoja vaikeuksia. Puheenjohtaja Jyrki Kurokalliolle se vuosi oli erityisen raskas. Luxemburg-tappio oli raskas tappio joka suhteessa ja riskit vaan kasvoivat. Kevään aikana minulle tuli Palloliitto kuvioihin mukaan. Punnitsin pitkään lähtöä, mutta tiesin, että myös seurassa naamojen piti vaihtua. Oli vaan pakko lähteä, Casagrande myöntää.
Uudeksi toimitusjohtajaksi seulottiin entinen huippupelaaja Juha Reini. Hän oli toiminut aiemmin muun muassa Vaasan Palloseuran urheilutoimenjohtajana.
– Uusi riskipääoman keruukin oli suunnitteilla, mutta en voinut lähtöni vuoksi tehdä sitä rahoituskierrosta. Ja olihan se ollut muutenkin aika raskasta venymistä jo neljättä kautta. Uusi lähtö, strategia ja tarina olivat kuitenkin jo valmiina odottamassa. Myös harjoituskeskusasia oli mietitty, joku kotihan joukkueella pitäisi aina olla, Casagrande paljastaa.
TPS oli vielä ennen juhannusta hyvissä kyttäysasemissa sarjassa aivan kärjen takana. Sen jälkeen joukkue ajautui heikkoon suhdanteeseen ja TPS pelasi Veikkausliigassa kahdeksan ottelua peräkkäin ilman voittoa. Viimeistään elokuun alkupuolella oli selvää, että TPS ei tulisi kamppailemaan mitaleista, mestaruudesta puhumattakaan.
Niihin harvoihin positiivisiin asioihin kuului se, että FC Inter ei pystynyt kauden kolmannessakaan derbyssä voittamaan Tepsiä. Rajamäen päävalmentajakauden Inter-saldo oli jo melkoinen; neljä voittoa, seitsemän tasapeliä – eikä yhtään tappiota. TPS:n loppusijoitus oli Veikkausliiga-kaudella 2013 vasta kahdeksas, mutta Inter jäi sentään taakse.
Loppuvuosi oli varsin sekavaa aikaa koko seuralle, ja kulisseissa käytiin koviakin taisteluita. Pitkäaikainen puheenjohtaja Jyrki Kurokallio väistyi ja hänen tilalleen tuli kokenut Aimo Moisander. Myös Rajamäestä haluttiin eroon, vaikka hänellä oli vielä sopimusta jäljellä. TPS:n johto ja Rajamäki neuvottelivat kuitenkin keskinäisen kompromissiratkaisun.
– Vedin päävalmentajana joukkuetta neljä vuotta, sitten seurajohto vaihtui. Ihmiset menevät eteenpäin, ja koko seuraan haettiin silloin uusia ajatuksia. Niissä tilanteissa ei menneillä tuloksilla ole välttämättä mitään merkitystä. Jos ei ole johdon luottamusta, on ihan normaalia vaihtaa miestä, ei siinä mitään ihmeellistä ole, Rajamäki toteaa tyynesti.
TPS koetti keventää kaikin voimin muutenkin budjettiaan ja päästi myös sopimuspelaajiaan lähtemään.
– Siinä meni vähän kaikki pieleen, pelattiin upporikasta ja rutiköyhää. Puskuria epäonnistumisten varalle ei oikein ollut. Kun se korttitalo sitten kaatui, niin lopputulos oli sellainen, että siitä kärsitään vieläkin, Juho Lähde uskoo.
– Harmittaa jälkikäteen kaikki se viisastelu. Se on pakko jättää omaan arvoonsa, koska ei niissä hommissa voi kuitenkaan pelätä. Nyt kun tietää tilanteen, niin sen oman kodin ja stadionin ympärillä sitä keskustelua käytiin ihan koko ajan. Siihen yritettiin ihan tosissaan saada ratkaisua, mutta se olisi vaatinut isompia panostuksia. Tavoitteena oli suuren maailman malliin kaksi tasaveroista kaupungin omistamaa stadionia, mutta asiaan ei saatu koskaan ratkaisua. Oma toimitusjohtaja-aika osoitti sen karulla tavalla, että silloisessa asetelmassa oli vaikea nähdä pitkän tähtäimen näkymää, Casagrande myöntää.
”Interille ei sitten hävitä!”
Marko Rajamäki toimi TPS:n päävalmentajana kausina 2010–2013 ja loppupätkän kaudesta 2022. Rajamäen ensimmäisen valmennuspestin aikoihin sijoittuvat TPS:n toistaiseksi viimeiset menestyskaudet, sillä noiden vuosien aikana mukaan tarttui Suomen Cupin voitto, kaksi SM-pronssia sekä Liigacupin voitto.
Seuran kannattajat muistavat Rajamäen valmennuskauden parhaiten kuitenkin siitä, että TPS ei hävinnyt noina vuosina kertaakaan FC Interille Veikkausliigassa. Rajamäen neljän kauden Inter-saldoksi jäi neljä voittoa ja seitsemän tasapeliä.
– Se ajatus oli syvällä niissä joukkueissa ja oli myös kunnia-asia, että Interille ei hävitä. Ne eivät olleet mitä tahansa pelejä, vaan niihin valmistauduttiin aina todella hyvin. Tiesimme yleensä aika hyvin, miten Inter tulee meitä vastaan, Rajamäki painottaa.
Kun HJK voitti Suomen Cupin finaalissa FC Interin 2–0 lokakuussa 2020, iski Klubin molemmat maalit Roope Riski. Sama Roope Riski, jonka Rajamäki oli nostanut valmentamansa TPS:n liigarinkiin kymmenen vuotta aikaisemmin.
– Marko Rajamäki sen aikanaan mulle opetti ja iskosti, että Interille ei sitten hävitä, Riski tuuletteli finaalin jälkeen.
Poikien maajoukkueissa pelannut Rajamäki nousi pelaajana TPS:n kovaan edustusjoukkueeseen mukaan kaudella 1986 ja heti seuraavalla kaudella alkoi tulemaan myös maaleja.
– Kuulun siihen sukupolveen, joka pääsi mukaan sellaiseen seuraan, joka myös menestyi. TPS oli aina Suomen parhaita junioreissa ja myös edustusjoukkue oli huipulla, se oli se lähtökohta, Rajamäki muistuttaa.
Rajamäki sai maistella menestystä ja pääsi kokemaan myös San Siron unelmapelin Milanossa. Hän pelasi vuosina 1994–1999 myös ulkomailla, Skotlannissa ja Saksassa. Syksyllä 2000 hän näki myös menestyksen toisen puolen ja oli mukana, kun TPS putosi Veikkausliigasta. Hän kuittasi nuo murheelliset tapahtumat kuitenkin kahden vuoden päästä. Rajamäki iski syksyllä 2002 Veikkausliigan karsintasarjassa liiganousun varmistaneen osuman VPS:n verkkoon. Nousukausi ja Rajamäen pelaajaura päättyivät Kupittaalla 3–0-voittoon TP-47:stä. Rapa päätti pelaajauransa knallitemppuun – ja nousujuhliin.
– Siinä tuli se velka kai maksettua. Olihan se nyt kunnia-asiakin saada TPS takaisin korkeimmalle sarjatasolle.
Tältä maistuu derbymaali! Juho Lähde osui FC Interin verkkoon vuoden 2013 toukokuussa pelatussa Turun derbyssä, jonka TPS voitti 2–1.
Laurikaisen paluu
TPS:n uudeksi päävalmentajaksi nimitettiin kaudeksi 2014 odotetusti Mika Laurikainen. Hän aloitti joukkueen kokoamisen varsin epäkiitollisista lähtökohdista. Edelliskauden joukkueesta ei ollut jäljellä kuin rippeet ja uusia joukkue piti koota minimaalisella budjetilla. Kaikki urheilulehdet rankkasivat TPS:n ennen kauden alkua pahnan pohjimmaiseksi.
Seuran päivittäiseen puhekieleen tarttui eräänlainen säästöslangi. Lähes kaikkeen vastattiin, että ”ei ole rahaa” tai ”tästäkin pitäisi voida säästää”. Vaikea tilanne poiki myös myötätuntoa, kaikki eivät seuraa säälineet, vaan pitivät talouskurimusta itseaiheutettuna. Kapteeniksi nimetty Jukka Lehtovaara sekä Sami Rähmönen ja Mika Ääritalo sentään jatkoivat seurassa. Kokenut hyökkääjä Mikko Hyyrynen pyörsi myös lopettamispäätöksensä.
– Silloin kun seuralla on ollut vähän vaikeampaa, minut on kutsuttu apuun. Olisihan se hienoa operoida joskus vähän isommalla budjetilla ja tavoitella menestystä ja mitaleita. Tiedettiin jo ennakkoon, että säilyminen Veikkausliigassa vaatisi jonkun sortin ihmeen. Kun saatiin operaatio sitten käyntiin, välillä tuntui, että tästähän voidaan jopa selvitä. Pelaajia kuitenkin tuli ja meni koko ajan, mikä söi kokonaiskuvaa. Silloin vajottiin seurana aika pohjalle, jos ei nyt ihan pohjaan, niin ihan siinä kuilun reunalla heiluttiin ainakin vähän aikaa, Laurikainen myöntää.
TPS viritti kesällä yhteistyökumppaneidensa kanssa ”Antaa poikien pelata” -kampanjan ja keräsi ylimääräistä rahaa seuralle. TPS sai elokuussa jo päätään pinnalle ja taisteli nyt tosissaan sarjapaikastaan. Veritas Stadionilla oli mahtava tunnelma, kun TPS nousi pahinta kilpakumppaniaan Honkaa vastaan 2–1-voittoon. Elokuun lopun RoPS-voitto oli jo seitsemäs peräkkäinen tappioton ottelu.
Siihen riemun aiheet sitten loppuivatkin. TPS hävisi nimittäin kaikki kauden seitsemän viimeistä peliään ja putosi suoraan Ykköseen. Kaiken kukkuraksi TPS hävisi kaikki kauden kolme derbyä. Syyskuun kotiderbystä oli kaikkien aikojen teurastus, kun Inter latoi Kupittaan tulostaululle kammottavat 6–1-voittolukemat.
TPS:lle tarjottiin kuitenkin liigapaikkaa vuoden 2014 loppupuolella, kun MYPA ja Honka jäivät ilman liigalisenssiä. Palloseura kieltäytyi kunniasta, mutta Ykkösen joukkueista Ilves ja KTP tarttuivat mahdollisuuteen.
– Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan järkevä päätös, että ei otettu silloin sitä liigapaikkaa vastaan. Se olisi ollut liian nopea paluu siihen paikkaan, oltiin niin haavoittuvassa tilassa siinä vaiheessa, Laurikainen näkee.
– Tietysti halusimme palata korkeimmalle sarjatasolle. Uskoimme kuitenkin silloin, että sillä päätöksellä tie takaisin huipulle oli järkevämpi, jopa lyhyempi. Halusimme nousta takaisin vasta sitten, kun se oli taloudellisesti ja urheilullisesti mahdollista. Seuran hallitus päätyi siihen ratkaisuun yksimielisesti, puheenjohtaja Aimo Moisander perustelee.
Sitten kokoonpanoa mitoitettiinkin jo Ykkösen tasolle. Jukka Lehtovaara lähes ajettiin seurasta ulos. Moni järkyttyi, kun hän teki sopimuksen FC Interin kanssa. Ääritalo palasi Saksasta, mutta jatkoi Lahteen. Moni muukin pelaaja vaihtoi liigaseuroihin. Yksi kuitenkin jatkoi, tuleva kapteeni ja seuraikoni Sami Rähmönen.
– Useampi muukin seura on ollut minusta kiinnostunut vuosien varrella. Sen putoamisen jälkeen on ollut ainoa kerta, kun on oikeasti joutunut vähän miettimään asioita. Jos olisin tehnyt tätä pelkästään rahan takia, niin olisin varmasti pelannut siitä eteenpäin jossain muualla, Rähmönen kuittaa.
Kolmen vuoden projekti
TPS lähti raskaalle Ykkösen taipaleelle kolmen vuoden projektilla. Tavoitteena oli, että seura palaa pääsarjatasolle viimeistään kauden 2017 päätteeksi. TPS neuvotteli kauden 2015 pelipaikasta pitkään, mutta neuvottelut kariutuivat Veritas Stadionin osalta. Seura oli pakkoraossa ja joutui lopulta Urheilupuiston Yläkentälle.
Vaikka HIFK, Ilves ja KTP oli nousseet samaan aikaan pykälää ylemmäs, riitti Ykköseenkin edelleen kymmenen kilpailukykyistä joukkuetta. TPS:n lisäksi myös AC Oulu, Haka, JJK ja PK-35 tähyilivät Veikkausliigan suuntaan.
– Kaikki eivät ymmärtäneet, kuinka kovatasoinen ja tiivis sarja se oli. Meille oli kaikki uutta vastustajista ja kotikentästä lähtien ja opeteltiin ihan alkuun tavoille. Mutta peli piti saada pian kulkemaan, tai tulisi vielä isoja vaikeuksia, päävalmentaja Laurikainen mietti.
Kausi päättyi PK-35:n vieraana Vantaalla ja panokset olivat kovat. Täysosumakauden pelannut PS Kemi oli jo varmistanut liiganousun, mutta PK-35 ja TPS taistelivat keskenään vielä liigakarsijan paikasta. Turusta lähti legioona kannattajia kohti Vantaata. Tasapaksu ottelu päättyi 0–0, mutta TPS olisi tarvinnut ottelusta täydet kolme pistettä.
– Ehkä siinä pelissä kulminoitui koko kausi. Aika lähellä, mutta silti tarpeeksi kaukana. Ei oltu vielä valmiita ihan loppuun asti. Meillä oli kuitenkin hyvä pelaajarunko myös tuleviksi kausiksi, Laurikainen muistutti.
TPS lähti kauteen 2016 vähin muutoksin sitten edelliskauden. TPS Jalkapallon taustayhtiö yllätti maaliskuussa kertomalla Turun Sanomien välityksellä, että sen osallistuminen Ykköseen on vaakalaudalla. Kassasta puuttui rahaa kauden läpiviemiseen noin 300 000 euroa. Seura turvautui hätätilanteessa joukkorahoitusantiin, jonka tavoitteena oli kerätä vähintään tuo summa seuran kassaan. Joukkorahoitusanti avattiin aprillipäivänä ja minimipanos oli 50 euroa.
Parin päivän päästä TPS tiedotti, että se oli saanut neuvoteltua suurimman osan lainoistaan anteeksi. Seuran rasitteena olivat olleet noin 450 000 euron suuruiset lainat, joista jäi nyt jäljelle enää noin 10 prosentin siivu. Myös joukkorahoitusanti eteni ja minimitavoitteesta saavutettiin nopeasti yli puolet. Useat entiset TPS-pelaajat osallistuivat antiin näkyvästi.
Kotikenttäasia aiheutti suuria murheita samaan aikaan suuren talouskriisin kanssa. Yläkentän ahtaudesta päästiin pitkien neuvotteluiden jälkeen siirtymään Paavo Nurmen Stadionin avaruuteen ja luonnonnurmelle. Jouko Peräaho valittiin kesäkuussa seuran uudeksi puheenjohtajaksi. Joukkorahoitusannin päättymisen takarajaa pidennettiin heinäkuun puolelle.
– Paavo Nurmelle siirtyminen vaati kuitenkin sopeutumista kaikilta osapuolilta. Niin Turun kaupungilta, turkulaisilta yleisurheiluseuroilta kuin TPS:ltä. Totta kai paluu Veritas Stadionille oli koko ajan tavoitteena. Elettiin todella vaikeaa aikaa, josta kuitenkin selvittiin. Kaikki näytti alkuun erittäin huonolta, mutta saatiin vietyä joukkorahoitusanti onnistuneesti läpi, vaikka se käynnistyikin alkuun hitaasti. Joukkorahoitusannissa tuli TPS-yhteisön voima ja seuran tärkeys konkreettisesti esiin. Palloseuran olemassaolon välitön vaara haihtui, talous koheni, seura sai noin tuhat uutta omistajaa ja maksettua lähes kaikki seuran velat pois, Peräaho summaa nyt.
TPS jäi lopulta sarjassa vain yhden pisteen päähän suorasta noususta ja edessä olivat liigakarsinnat. Oli melkoinen yllätys, kun kaksiosaiseen liigakarsintaan pullahti Shefki Kuqin valmentama FC Inter. TPS lähti altavastaajan roolissa täysin eri mittaluokan budjetilla operoinutta FC Interiä vastaan. TPS isännöi ensimmäistä peliä Paavolla ja Inter jälkimmäistä Veritaksella.
TPS piinasi kokenutta naapuriaan aina toisen osaottelun viimeiselle nelivitoselle asti, jolloin ottelu ratkesi. TPS:llä oli maalin takaa-ajoasemassa parikin loistavaa paikkaa, mutta palloa ehkä siirreltiin vähän liikaa. TPS teki karsintapeleistä joka tapauksessa hienon kaksiosaisen jännitysnäytelmän.
– Kunnioitan aina lopputulosta, joka ei koskaan valehtele. Jäimme vuotta aikaisemmin yhden maalin päähän liigakarsinnasta ja sen jälkeen yhden maalin päähän suorasta liiganoususta. Uskottiin, että pystytään ottamaan 95-vuotisjuhlien kunniaksi vielä se yksi ratkaiseva askel eteenpäin, Laurikainen sanoo.
Puheenjohtaja Peräaho paljasti heti kauden jälkeen ilouutisen. TPS oli päässyt sopimukseen Veritas Stadionin taustayhtiöiden kanssa pelaamisesta taas siellä kaudesta 2017 lähtien.
Aikataulu pitää
TPS on kokenut seitsemän dramaattista putoamista pääsarjatasolta. Vastapainoksi seurassa on juhlittu myös riemukkaita nousun hetkiä kuusi kertaa. Seuran ensimmäiset nousujuhlat ajoittuivat vuosille 1935, 1956 ja 1965. Loput kolme sarjanousua ovat tapahtuneet 2000-luvun puolella, vuosina 2002, 2017 ja 2019.
– Olen ollut nostamassa seuraa päävalmentajana kahdesti takaisin. Molempia nousuja yhdistää se, että seura oli käynyt sitä ennen aika syvällä. Syksyllä 2001 kaikki muuttui, kun Petri Jakonen aloitti uutena urheilutoimenjohtajana. Silloin alkoivat palautua kaikki sellaisen hyvän seuratoiminnan perusteet. Siitä alkoi seuran kokonaisvaltainen nousu, niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin, ja johti lopulta sarjanousuun kauden 2002 jälkeen, Mika Laurikainen tiivistää.
Laurikainen painottaa, että pitää ymmärtää kausien 2015 ja 2016 kasvutarinat ennen kuin alkaa analysoida nousukautta 2017. Laurikainen sanoo kehittäneensä noina kolmena kautena täysin uuden ajattelumallin ja filosofian. Hän kutsuu sitä minimin maksimoinniksi.
– Kaudella 2015 luotiin sen joukkueen pohja, jolla sitten myöhemmin noustiin. Se oli hieno kasvutarina. Seuraavana vuotena ei jossain vaiheessa edes tiedetty, että aloitetaanko kautta ollakaan ja missä pelataan, hän muistelee.
– Kaikkea siinä tapahtui, mutta sitten onnistuttiin vuoden 2016 joukkorahoitusannissa. Päästiin jo ennen sitä Paavolle pelaamaan ja joukkue vastasi kyllä kentällä huutoon heti. Oltiin kärkikahinoissa mukana ihan loppuun asti, mutta jäätiin pisteen päähän suorasta noususta. Kausi huipentui karsintoihin Interiä vastaan. Niillä oli moninkertainen budjetti, mutta haastettiin ne silti tosissaan – ja uskottavasti. Se oli elämys, jossa käytiin kokemassa molemmat ääripäät. Kun muistelee kaikkia sen vuoden tapahtumia, olihan se aikamoista rumbaa, Laurikainen myöntää nyt.
TPS:n 95-vuotisjuhlavuosi ja Mika Laurikaisen kolmevuotisen nousuprojektin viimeinen kausi lähti liikkeelle seesteisemmissä tunnelmissa kuin pari edellistä kautta. Joukkueessa oli mukana myös kaksi kokenutta seuralegendaa, kun Mika Ääritalo palasi Turkuun ja Sami Rähmönen aloitti jo 13:nnen kautensaTurun Palloseurassa.
– Jos aloittaa alle kolmekymppisenä jo 13. kautensa seuran edustuksessa, voidaan kai puhua aika harvinaisesta tapauksesta. Molemmat edustivat silloin ja ovat edustaneet sen jälkeenkin sellaista aitoa tepsiläisyyttä, turkulaisuutta ja myös jatkuvuutta. Heidän roolinsa oli todella suuri, Laurikainen kiittelee.
Kausi alkoi tuttuun tapaan takkuilleen ja avausvoittoa saatiin odotella viidennelle kierrokselle asti. Siitä lumipallo sitten vierähtikin liikkeelle. Elokuun 17. päivänä Turkua ja koko Suomea järkytti terrori-isku. TPS:lle osui kotiottelu EIF:iä vastaan juuri samalle illalle. Onni Valakari kokosi pelaajista parhaiten itsensä ja latasi knallitempun tammisaarelaisten verkkoon. TPS, FC Honka ja KPV jatkoivat keskinäistä kilpajuoksuaan kärjessä, kun kausi kääntyi loppusuoralle.
Koko kauden ratkaiseva ottelu pelattiin Espoossa 21. lokakuuta. Pelin henki oli ennakkoon selvä. TPS nousee takaisin Veikkausliigaan voitolla tai tasapelillä. FC Honka oli näin pakkovoiton edessä. Turusta vyöryi Espooseen valtava määrä TPS-kannattajia, yhteensä noin 500 ihmistä. Honka meni toisen jakson alussa johtoon ja oli suorassa nousussa kiinni. Sitten 82. minuutin kohdalla TPS iski. Ilari Mettälä sai syötön keskelle ja hän ampui pallon rankkarialueen takaa aivan vasempaan alanurkkaan. Kun pallo kolahti verkon pohjaan, ryntäsivät kymmenet turkulaiset spontaanisti kentän puolelle juhlimaan. Kentällä oli hetken täysi kaaos, mutta yllättävän nopeasti peliä päästiin kuitenkin jatkamaan. TPS pelasi sen jälkeen loppuminuutit fiksusti alta pois – ja sitten alkoivat ansaitut nousujuhlat. Siinä vaiheessa kentälle juoksivat ne loputkin turkulaiset, jotka eivät sinne vielä tasoitusmaalin jälkeen ehtineet.
– Vuoden 2017 nousu oli siis pidemmän projektin tulos, haastettiin onnistuneesti kaikki ja mentiin ryminällä loppuun asti. Muistelen sitä kautta erittäin ylpeänä edelleen. Meillä oli lähtökohtaisesti ihan liigakelpoinen jengi ja myös erinomainen henki. Kaikki oli kohdallaan, Laurikainen tiivistää.
Video: TPS-kannattajien matka Espooseen kauden 2017 viimeiseen otteluun
TPS:n kausi 2017 päättyi ikimuistoisella tavalla ratkenneeseen suoraan liiganousuun. Ykkösen viimeisen kierroksen otteluun Espooseen matkusti 500 mustavalkoista kannattajaa. TPS TV taltioi kannattajamatkan tunnelmat ennen reissua, pelin aikana ja päätösvihellyksen jälkeen.
Harvinaista seurauskollisuutta
TPS-kapteeni Sami Rähmönen lopetti ainutlaatuisen, menestyksekkään ja hienon huipputason pelaajauransa TPS-paidassa kauden 2020 päätteeksi. Hän ehti pelata Tepsin edustusjoukkueessa peräti kuusitoista kautta. Rähmöstä voidaan pitää oman aikakautensa Paolo Maldininina.
– Viimeiset kaudet on menty aina yksi vuosi kerrallaan. Kroppa on aika ajettu ja kilometrit alkavat tuntumaan. Tämä on niin kiva ja hieno laji, että se tulee mukana varmasti koko elämän ajan, tavalla tai toisella, Rähmönen uskoo.
Rähmönen on kiistatta koko Turun Palloseuran merkittävin ja tärkein pelaaja 2000-luvulla. Hän on ollut nostamassa TPS:ää uuteen kukoistukseen kaudesta 2005 lähtien ja kokenut myös seurassa ne haastavammat vuodet. Hän on edustanut koko pelaajauransa yhtä ja samaa seuraa – Turun Palloseuraa.
– Olen kiitollinen siitä, että olen saanut pelata näin kauan. Olen ylpeydellä kantanut seuran logoa ja olen myös ylpeä urastani. Jos olisin tehnyt tätä pelkästään rahan takia, niin olisin varmasti pelannut jossain vaiheessa myös jossain muualla, hän kuittaa.
– Kaikki jalkapallon kautta tulleet pelikaverit, taustahenkilöt ja muut ystävät ovat olleet tässä kaikkein tärkeimpiä. Siis kaikki nämä mukana olleet ihmiset. Ystävät siis, Rähmönen kiittää.
Rähmönen ei ole vaan edustanut seuraa, vaan hän on ehtinyt voittaa TPS-paidassa Suomen Cupin (2010), Liigacupin (2012) sekä neljä SM-pronssia. Rähmönen koki myös TPS:n Eurocup-pelit kausien 2008–2013 välillä.
– Olivathan ne hienoja vuosia, kun taisteltiin joka kausi mitaleista ja Eurocup-paikoista. Paikallispelit oli aina kovia ja silloin oli kunnolla yleisöä paikalla ja kaupungilla puhuttiin jalkapallosta.
Rähmönen on pelannut TPS:ssä peräti yhdeksän päävalmentajan alaisuudessa. Kaikki alkoi Kari Ukkosesta ja päättyi Jonatan Johanssoniin. Väliin mahtuvat Mixu Paatelainen, Martti Kuusela, John Allen, Pasi Rautiainen, Marko Rajamäki, Mika Laurikainen ja Tommi Pikkarainen.
– Erilaisia persoonia, eri aikakausien valmentajia. Kaikilta on opittu jotain ja kaikki ovat omalla tavallaan tärkeitä. Tommilan Leksa auttoi minut kuitenkin nuorempana poikana akatemiaan, jota Mika veti ja Rapa tuli sitten A-pojissa koutsiksi, Rähmönen listaa.
– Pasin kilpailuvietti oli niin kova, että hänen oli todella vaikea ymmärtää sitä, että meidän ja Interin kopit olivat vierekkäin ja sitä, että treenattiin vielä viereisillä kentillä, Rähmönen pyörittelee.
Sami Rähmösestä kasvoi koko TPS-yhteisön rakastama seuralegenda.
Raskas pettymys
Päävalmentaja Mika Laurikaisen kolmen vuoden projekti oli edennyt aikataulussa maaliin asti ja TPS oli palannut Veikkausliigaan kauden 2017 päätteeksi. Veikkausliiga-kaudesta 2018 tuli kuitenkin raskas pettymysten kausi. Kaikki Tepsin aikaisemmat putoamiset ovat olleet jollain lailla ennakoitavissa, ja niin olisi tämänkin pitänyt olla.
– Sen toki olen toki oppinut sen jälkeen, että jos siellä liigassa haluaa myös pysyä, vaatii se pidemmän tien, Laurikainen vielä tarkentaa.
TPS-toimisto oli ollut myös syksystä 2017 lähtien uudessa komennossa, kun Jarmo Kähkösestä leivottiin uusi toimitusjohtaja. Koko seuraa johtanut Kari Uronen palasi takaisin TPS Juniorijalkapalloon.
Laurikainen puolestaan luotti pitkälti siihen miehistöön, joka oli seuran pääsarjatasolle myös pelaamalla palauttanut. Espoon nousuillan sankari Ilari Mettälä livahti kuitenkin Ilvekseen. Joukkueen vahvistukset menivät enemmän tai vähemmän pieleen. Tomas Hradecky olisi ollut suhteellisen varma kortti, mutta hänen akillesjänteensä katkesi jo ennen liigakauden alkua.
TPS vei nimiinsä kauden ensimmäisen derbyn, kääntämällä pelin edukseen lukemin 2–1. TPS:n maaleista vastasivat derby-veteraani Ääritalo sekä Oskari Jakonen. Derby-voitto toi uskoa, mutta voitot olivat silti kortilla. Kun TPS hävisi keskikesällä viisi ottelua peräkkäin, heräsi seurajohtokin siihen, että putoaminen oli todellinen uhka. Joukkuetta vahvistettiin loppukaudeksi. Varsinkin hyökkääjä Sterling Yateke osoittautui nopeasti tekijämieheksi. Hänen tuloonsa liittyi kuitenkin paljon paperisotaa ja kasvattajarahariskejä, joista selvittiin onneksi kuivin jaloin.
TPS pelasi vahvan syksyn, mutta pullahti silti liigakarsijan paikalle. Ensimmäinen osaottelu pelattiin KPV:tä vastaan pelattiin Kokkolan surkeakuntoisella keskuskentällä, jossa joukkueet liukastelivat maalittoman tasapelin.
– Olosuhteet olivat silloin aivan kamalat, ei siinä voinut pelata kunnon jalkapalloa. Koetettiin tehdä riistoja ja lyödä pitkää palloa. Kentän alusta oli ihan jäässä ja siinä päällä oli vielä vettä. Ei sellaisissa olosuhteissa olisi saanut pelata niin isoista asioita, toppari Rasmus Holma kiroilee vieläkin.
– Muistan kun kävin työreissulla Kokkolassa katsomassa kenttää. Sanoin itsevarmasti, että pelihän siirretään, mutta niin vaan siellä pelattiin, Jouko Peräaho ihmettelee vieläkin.
Ratkaiseva osaottelu pelattiin Veritas Stadionilla. TPS meni ottelussa johtoon, kun seuraikoni Sami Rähmönen täräytti paluupallon reppuun. KPV nousi tasoihin juuri ennen taukoa. TPS:n takaa-ajo ei tuottanut toisella puoliajalla enää sitä toivottua tulosta. TPS putosi näin Veikkausliigasta karusti vierasmaalisäännöllä.
Päävalmentaja Laurikainen oli ilmoittanut jo elokuussa julkisesti, että ei jatka seurassa valmentamista kuin Veikkausliigatasolla. Nyt hän poistui hiljaa takavasemmalle.
– Pää oli siinä tilanteessa täysin tyhjä. En olisi voinut tehdä siinä tilanteessa toisin. Se menee niin, että jos säännöllisesti voittaa, jaksaa paremmin. Jos taas häviää, kaikki menee vaikeaksi. Siinä kävi juuri niin. Se tilanne oli liikaa ja putoaminen otti todella koville, hän kuvailee.
– Se oli myös helvetin raskas viiden vuoden jakso, jossa tapahtui paljon sellaisia asioita, mitä kaikki eivät tiedä. Putoaminen tuntui myös huutavalta vääryydeltä. Se oli pelillisesti kuitenkin nousujohteinen kausi, mutta hyökkäyksemme suurimmat syömähampaat putosivat ratkaisevassa vaiheessa pelistä. Minulle se oli urani isoin epäonnistuminen, Laurikainen myöntää.
– Niiden viiden kauden aikana oli myös todella kovaa turbulenssia, seurajohto vaihtui aika monta kertaa, jos vertaa vaikka vuosikymmenen alkuun ja Petri Jakosen johtamisaikaan. Siinä on oikeasti iso ero, johdetaanko seuraa operatiivisesti pitkän vai lyhyen kaavan mukaan. Sitä punaista lankaa ei ehkä vaan oikein noina vuosina löytynyt, Laurikainen arvelee nyt.
Puheenjohtaja Jouko Peräaho tuli seuran toimintaan mukaan kuten niin moni muukin aktiivitoimija, oman lapsensa harrastuksen kautta. Jonni-poika vaihtoi Uudenkaupungin Turkuun ja Aurajoen urheilulukioon. Pian Jouko Peräaho löysi itsensä TPS:n A-poikien vuoden 2014 Suomen mestarijoukkueen joukkueenjohtajan roolista.
– Tomi Aalto pyysi hallitustoimintaan mukaan ja menin suostumaan. Vähän kuin pakotin itseni suostumaan sen jälkeen puheenjohtajan rooliin. Korvaamattomia yksilöitähän tässä touhussa ei ole. Kun on riittävän hyvä yhteinen suunnitelma ja idea, ja riittävän hyvä porukka sitä toteuttamassa, niin on mahdollisuudet myös onnistua. Ja siihen sopiva tahtotila ja halu vielä päälle. Siitä tunnen ison piston rinnassani, kun oma liiketoimintani on vienyt liikaa aikaa seuratoiminnalta. Olin välillä aika loppu, eikä seuralle jäänyt tarpeeksi energiaa. Muut ovat kuitenkin paikanneet aina hienosti, Peräaho kiittelee.
– Minun suurin epäonnistumiseni on ollut TPS-jalkapallon yhdistymisprosessi. Se ei koskaan oikein lähtenyt lentoon, se olisi parasta mitä minä tiedän. Toki yhdessäkin tehdään asioita, mutta haluaisimme oikeasti olla hyvistä se paras ja siihen tarvittaisiin molempien organisaatioiden saumatonta yhteistyötä, TPS:n puheenjohtaja tietää.
Revanssin paikka
Kauden 2018 shokkiputoaminen pisti seurajohdon kovaan paikkaan. TPS:n hallitus kuitenkin paalutti tavoitteensa välittömästi, vaikka seuralla ei ollut edes uutta päävalmentajaa.
– Lauantaina pudottiin ja sunnuntaina oli jo hallitus koolla. Päätettiin, että on mentävä eteenpäin heti ja otettiin tavoitteeksi nousta Veikkausliigaan niin nopealla aikataululla kuin se vaan on mahdollista, seuran puheenjohtaja Jouko Peräaho kiteytti.
Uudeksi päävalmentajaksi pestattiin kokenut Tommi Pikkarainen, TPS Juniorijalkapallon entinen valmennuspäällikkö. Pikkaraisen päätä ei palellut, vaan hän oli valmiina tarttumaan kovaan haasteeseen.
– TPS oli tietysti tuttu seurana ja aika rohkeasti siinä vaiheessa sitouduin tavoitteeseen, vaikka ei ollut joukkueesta ja pelaajista vielä mitään tietoa. Tunsin kuitenkin hyvin Turun alueen pelaajat ja joukkuetta päästiin kokoamaan nopeasti, Pikkarainen vahvistaa.
TPS aloitti Ykkösen hyvällä sykkeellä, mutta aika nopeasti tuli selväksi, että Teemu Tainion valmentama Haka tulee sotkemaan noususuunnitelmia. Koko kaudesta tuli aika merkillinen, sillä voitosta voittoon kulkenut Haka varmisti liiganousunsa hyvissä ajoin. TPS:n liigakarsintapaikka varmistui lopullisesti jo viisi viikkoa ennen varsinaisia liigakarsintoja. Omat haasteensa toi myös se, että Veikkausliigasta karsintoihin joutuva joukkue ei ollut vielä selvillä. Pikkaraisen ennuste kävi toteen ja TPS sai karsinnoissa revanssin KPV:stä.
Ennen otteluparia ilmassa oli monenlaisia jännitteitä. Päävalmentaja Pikkarainen on itse alun perin Kokkolan poikia. Vastaavasti hänen Juhani-poikansa oli TPS:n juniorikoulun kasvatteja, mutta vastassa nyt KPV-paidassa. KPV:n päävalmentaja Jani Uotinen oli puolestaan toiminut muutamaa vuotta aikaisemmin TPS Juniorijalkapallon talenttivalmentajana.
Kaksiosainen ottelupari käynnistyi Turussa ja toisen ottelun pelipaikka oli KPV:n käsissä. Ensimmäisen osaottelun maaliton tasapeli oli lopulta aika suuri yllätys monille, sillä KPV oli tehnyt loppukaudesta paljon maaleja. Seuraavana päivänä tuli sitten tieto, että toinen osaottelu pelattaisiin Seinäjoen keinonurmella. Se otettiin myös TPS-leirissä ilolla vastaan.
– Saatiin siirron kautta myös katsomoon lisäetua. Olin todella iloinen joukkueen puolesta, kun kenttä vaihtui. Tiesin myös syyn siihen, miksi KPV siirsi ottelun Seinäjoelle. He laskivat tietysti, että saavat Seinäjoen keinonurmesta lisäetua kentällä, Pikkarainen tietää.
TPS pelasi sunnuntaina 27.10.2019 kauden tärkeimmässä paikassa koko vuoden parhaan pelinsä. KPV:llä ei ollut ottelussa lopulta mitään palaa. TPS meni 1–0-johtoon juuri ennen taukoa Mika Ääritalon maalilla. Kun Oskari Jakonen vei Palloseuran kahden maalin johtoon 67. minuutin kohdalla, oli nousu käytännössä sinetöity. Solomon Duah lakaisi vielä 3–0-loppulukemat lisäajalla.
– Seinäjoella siinä maalissa purkautui aika paljon, koska takana oli vaikea ja haastava kausi tehojen puolesta, ja muutenkin. Mehän odotimme karsintojakin oikeastaan jo loppukesästä lähtien, Ääritalo palauttaa mieliin.
– Niin pikainen nousu oli tavoitteista huolimatta kuitenkin jollain lailla yllättäväkin. Joukkue pelasi kauden parhaan pelinsä kovimmassa mahdollisessa paikassa. Ratkaisevassa pelissä Seinäjoella pelasimme kuin kotiottelussa, puheenjohtaja Jouko Peräaho ihmettelee vieläkin.
TPS on pudonnut pääsarjatasolta yhteensä seitsemän kertaa, viimeksi syksyllä 2020. Seuran ensimmäinen vauhdinotto tapahtui jo 1930-luvulla. 1950- ja 1960-luvun putoamiset tulivat kymmenen vuoden välein. Kun TPS palasi takaisin pääsarjatasolle vuonna 1966, pelasi se sen jälkeen yhtämittaisesti korkeimmalla sarjatasolla koko seurahistoriansa pisimmän ajanjakson. Kun noutaja tuli kauden 2000 jälkeen, oli TPS pelannut pääsarjatasolla yhtäjaksoisesti peräti 35 kautta.
2000-luvun alkuvuosina TPS nousi takaisin Veikkausliigan runkojoukkueeksi, mutta 2010-luvun taloushaasteet pudottivat sen taas takaisin Ykköseen joukkueeksi. TPS palasi takaisin kauden 2017 päätteeksi, mutta sen jälkeen alkoi ennenkokematon ja -näkemätön ajanjakso, jolloin seura vaihtoi joka kausi sarjatasoa. Kausien 2018 ja 2020 putoamiset tuntuivat seurayhteisössä erityisen raskailta.
– Putoaminen on aina aika iso epäonnistuminen, se on raaka tosiasia. Itse olen ollut seuraa pudottamassa kerran, mutta olen saanut onneksi olla nostamassa sitä myös takaisin. Minun sukupolveni pelaajille TPS oli absoluuttista Suomen huippua, eikä jotain putoamista edes ajateltu ennen 2000-lukua, Marko Rajamäki tunnustaa.
TPS juhli liiganousua Seinäjoen pimenevässä illassa lokakuussa 2019.
Paluu mitalikantaan Naisten Liigassa
Kaudella 2016 TPS palasi Naisten Liigassa mitalikantaan 31 vuoden tauon jälkeen. Palloseura sijoittui runkosarjassa kakkoseksi ja hävisi ylemmässä loppusarjassa ainoastaan yhden pelin. TPS pystyi voittamaan hopeakaudellaan jokaisen vastustajansa vähintään kerran. Tepsi nousi päätöskierroksella SM-hopealle voittamalla mestarijoukkue PK-35:n Vantaalla 2–0.
TPS:n mitalimäärä Naisten Liigassa on edelleen kautta aikain toiseksi suurin, heti HJK:n jälkeen. Seura on voittanut vuoden 1978 Suomen mestaruutensa lisäksi kahdeksan hopeaa ja kaksi pronssia. TPS:n edellinen SM-mitali oli vuodelta 1985.
Syöpää vastaan taistellut Leena Virtanen, TPS:n naisten kautta aikain ensimmäisen edustusjoukkueen pelaaja ja vahva taustavaikuttaja, ei ehtinyt enää nähdä Palloseuran paluuta mitalikantaan. Uusia vastuunkantajia kuitenkin kasvoi, kuten upean mustavalkoisen uran tehnyt puolustaja Mira Andersson.
– Se oli kaiken kaikkiaan ihan älyttömän upea kausi. Mitali oli varma jo ennen päätöskierrosta, mutta pystyttiin kirkastamaan se vielä hopeaksi. Sillä joukkueella oli rahkeita mestariksikin asti, mutta kyllä hopeakin maistui, joukkueen kapteenina toiminut Andersson innostuu.
– Tehtiin kolmas kausi yhdessä töitä. Vaihtuvuutta oli aika vähän, joku lähti, joku tulikin. Hanna Ruohomaan ja Ria Ölingin tulo aikaisemmin jo näytti, että saadaan myös ulkopuolelta hyviä pelaajia tänne. Se oli ihan uutta silloin Tepsille. Siitä tuli buustia ja sellainen hyvä yleismeininki päälle, loistavaa työtä päävalmentajana tehnyt Sami Haltia taustoittaa.
– Hopeakaudella sattui myös yksittäisiä onnistumisia, jotka veivät taas joukkuetta eteenpäin. Voitettiin runkosarjassa mestari PK-35, siitä tuli isosti lisää vauhtia. Yhteistyö Läpisen Pasin kanssa toimi, ja muutenkin koko taustaporukka toimi. Se kausi opetti, että kaiken pitää olla taustalla kunnossa, jos haluaa menetystä. Jokainen täytti silloin oman ruutunsa, ja siitä tuli loistava kokonaisuus, Haltia muistelee.
– Ja pelaajat peliä pelaavat. Moni pelaaja onnistui yli odotusten, esimerkiksi Jutta Rantala ja Elli Pikkujämsä eivät tulleet vaan nöyränä kehittymään, vaan he nousivat suoraan koko sarjan huipulle ja myöhemmin Rian tavoin maajoukkueeseen. Meillä oli pelaajia, jotka halusivat kehittyä ja mennä urallaan eteenpäin. Jos nyt katsoo sen joukkueen pelaajia, niin siellä on aika hienoja tarinoita ulkomaita ja maajoukkuetta myöten, Haltia kehaisee.
TPS palasi Naisten Liigassa mitalikantaan 31 vuoden tauon jälkeen kaudella 2016. Mustavalkoisesta hopeajoukkueesta kasvoi useita maajoukkuetason pelaajia, muun muassa kuvassa poseeraavat Ria Öling ja Jutta Rantala.
Teksti on lainattu Heikki Möttösen, Markku Jokisipilän ja Jussi Leppäsyrjän kirjoittamasta TPS:n 100-vuotishistoriikista Mustavalkoinen vuosisata – Turun Palloseura 1922–2022.
100 vuotta Tepsiä -juttusarja:
1920-luku: TPS:n perustaminen ja ensimmäinen mestaruus
1930-luku: Vauhtia alemmalta sarjatasolta ja paluu Suomen mestariksi talvisotavuonna
1940-luku: Hienoja saavutuksia sodan aikana ja sen jälkeen
1950-luku: Vajaan vuosikymmenen vuoristorata
1960-luku: Kaikkien aikojen TPS-peli siivitti mustavalkoiset mestaruuteen
1970-luku: Kultainen vuosikymmen
1980-luku: Kaikkien aikojen suomalainen jymypaukku Euroopan futiskentillä
