Sata vuotta Tepsiä -juttusarjassa käydään läpi Turun Palloseuran historiaa vuosikymmen kerrallaan, ja tällä kertaa matkataan 1970-luvulle. 1970-luku on jäänyt TPS-historiaan menestyksen vuosikymmenenä. Vuosikymmenen aikana Tepsin miehet voittivat jalkapallon Suomen mestaruuden kolmesti (-71, -72 ja -75) ja SM-pronssia kertaalleen (-77). TPS:n naiset juhlivat historiallista SM-kultaa vuonna 1978, SM-hopeaa neljään otteeseen (-74, -75, -77 ja -79) ja SM-pronssia kertaalleen (-76).
– 1970-luvun alku oli upeaa aikaa. Meitä ihailtiin, meitä tuettiin ja meihin luotettiin. TPS:stä kirjoitettiin valtavasti. Koko ajan kirjoitettiin, ja oikein kuvien kera. Pelaajat olivat ihan aitoja julkkiksia. Joukkueessa oli ainesta jopa dynastiaksi, mustavalkoinen maalitykki Heikki Suhonen muistelee.
Tupla ja kuitti
TPS:llä oli valmentajahaku edessä kaudeksi 1971. Rainer Forss oli antanut kaikkensa ja tilalle tuli seuran A-junioreita menestyksellä valmentanut Paavo Nenonen. Uusia pelaajia olivat maalivahti Göran Enckelman sekä puolustajat Pauno Kymäläinen ja Raimo Saari.
– Minulla oli taustaa ensin VG-62:ssa ja vielä vuosi Pyrkivässä ennen Tepsiin tuloa. Seura otti yhteyttä, joten he halusivat minut. Se helpotti ja halusin itsekin päästä uralla eteenpäin. Pelaajissa ei ollut varsinaisia tuttuja, mutta tiesin toki kaikki entuudestaan. Se meni vähän niin kuin se kuuluisa veitsi voihin. Tulin seuraan topparina, mutta nopeasti Paavo Nenonen sijoitti minut oikean puolustajan tontille, Kymäläinen kertaa.
TPS rämpi sarjan alun, mutta pikkuhiljaa otteet kohenivat. Palloseura otti tasaisesti voittoja ja oli tauolle lähdettäessä jo peräti toisena. Kauden 1971 kuumin ottelu osui parin vuoden takaista mestarijoukkuetta, Kokkolan Pallo-Veikkoja, vastaan. Heinäkuun alun lomakausi verotti sen verran, että Kupittaalle kerääntyi vain 5631 katsojaa. Peli oli huippuhyvä ja TPS käänsi draaman edukseen lukemin 3–1.
TPS pelasi loppukaudesta kymmenen ottelun jakson häviämättä kertaakaan. Raitapaidat nousivat takaisin kärkeen, mutta joukkue ei kuitenkaan johtanut sarjaa missään vaiheessa yli pisteen marginaalilla. Palloseura matkusti päätöskierroksella Mikkelin Pallo-Kissojen vieraaksi, mutta HIFK ja KPV väijyivät vain pisteen päässä takana. Turkulaiset matkustivat Mikkeliin sankoin joukoin ja meno lähti välillä vähän lapasesta.
– Kävi niin kuin usein paineiden alla käy, hallittiin ihan täysin peliä, mutta mikään ei onnistunut. Toinen tappeli vastaan ja ylitti itsensä ja niin jäätiin maalittomaan tasapeliin. Tiedettiin etukäteen hyvin, että vain voitolla mestaruus on varma. Mentiin koppiin ja kirottiin, että miksi ei ostettu vaikka sitä kaljakoria vastustajalle. Sitten joku seuran johtohenkilö tuli sanomaan, että HIFK oli jäänyt myös tasapeliin Lahdessa. Lindholmin Tommy oli tehnyt Reippaalle tasoituksen. Kopissa vasta kuultiin, että ollaan mestareita, eikä jouduta uusintaotteluun enää, Kymäläinen naurahtaa.
Timo Nummelin jäi kuuntelemaan tuloksia kentän reunalle, kun Mikkelin Urskin ämyreistä kuului: ”Turun Palloseura on Suomen jalkapallomestari vuonna 1971!” Ensimmäisenä koppiin ehti kuitenkin ”joku seuran johtohenkilö”, joka oli siinä tilanteessa seuran silloinen tiedottaja Heikki Mäki.
– Se on yksi hienoimmista muistoista seurassa. Joukkue oli painunut jo päät painuksissa pukukoppiin. Sitten tuli se kuulutus, että myös HIFK oli jäänyt tasapeliin. Seisoin pukukopin oviaukolla ja löin pääni siinä rytäkässä kattoon, Mäki muistaa.
Sitten lähdettiin kohti Turkua ja pantiin jakaukset kuntoon. Illalla koko Hamburger Börs raikui, kun TPS viritteli voittolaulujaan.
– Siellä hoilotettiin Suhosen Hessun puuhaamaa kronikkaa, joka koostui joukkueen omista sisäpiirivitseistä. Meidän osuudessamme tuli esiin sen ajan päivärahojen pienuus ja mestaruusjuhlien juomatarjonta, Nummelin naurahtaa.
TPS:n vuoden 1971 mestarijoukkue ikuistettiin juhlakuvaan Turun Urheilupuistossa. Takarivissä vasemmalta joukkueenjohtaja Uolevi Lehtonen, valmentaja Paavo Nenonen, Jarmo Aaltonen, Tapio Harittu, Heikki Suhonen, Raimo Toivanen, Miikka Toivola, Teuvo Andelmin, Tapani Rainio, valmentaja Jouni Gröndahl ja huoltaja Risto Lindman. Alarivissä Kari Luotonen, Jari Tuomi, Timo Nummelin, Pauno Kymäläinen, Göran Enckelman, Hannu Kokkonen, Jouni Jalonen, Raimo Saari ja Eero Virkkunen.
TPS:n kauden 1971 mestaruuteen luotsannut Paavo Nenonen joutui jättämään hommansa siviilityökiireiden vuoksi ja tilalle tuli ruotsalaista koulukuntaa edustanut, hankolainen Lars Nyström. Vaikka valmennuspuolella puhalsivat uudet tuulet, muuten seuran taustalla jatkoivat tutut ja turvalliset hahmot: Jalkapallojaoston puheenjohtaja Uolevi Lehtonen, joukkueenjohtaja ja seurasihteeri Reijo Toivonen sekä monitoimimies ja huoltaja Risto Lindman.
– Oman peliuran aikana seuralla ei edes ollut erillistä toimistoa. Puheenjohtaja Kauko Linko piti toimistoa omassa työmaaparakissaan ja jalkapallojaoston puheenjohtajan Ojalan Ekin tavoitti Ulataksista. Kun Lehtosen Uokasta tuli 1965 jalkapallojaoston puheenjohtaja, siirtyi konttori hänen autokorjaamoonsa Satakunnantielle. 1970-luvun puolella, kun Toivosen Reka tuli seuraan, asioita hoidettiin Wärtsilän telakan portilta. Ja asiat hoituivat erittäin hyvin, Jouni Gröndahl vakuuttaa.
TPS jatkoi pelaamista tutun kaavan mukaan: ensin kevät vähän heikommin, sitten syyskausi jatkuvasti parantaen. Kesätauolle mentiin KuPS:n johdolla, mutta TPS väijyi neljän pisteen päässä. Elokuussa Kupittaalla korkattiin uudet iltavalot. Kun sarjan viimeinen kierros koitti, oli TPS kärkipaikalla pisteen edellä MP:tä.
TPS matkusti pahimpaan mahdolliseen paikkaan, HJK:n vieraaksi Olympiastadionille. MP puolestaan isännöi Lahti-69:ää Mikkelissä. Päätöskierroksen pelipäivänä, 1. lokakuuta, Turussa loppui ratikkaliikenne, mutta Helsingintiellä oli ahdasta, kun turkulaiset matkustivat pääkaupunkiin suojattejaan kannattamaan.
Suhonen ampui juuri ennen taukoa pallon kohti tyhjää HJK-maalia, mutta Jorma Virtanen syöksyi kuin tyhjästä eteen ja ohjasi pelivälineen kädellään maalin ohi. Erotuomari Rauno Nieminen näytti sen jälkeen kulmapotkua. Ei siinä muuten mitään, mutta kun Virtanen oli kenttäpelaaja. TPS sisuuntui virheestä ja upotti HJK:n toisella puoliajalla 2–0. Suhosen pusku painui nyt verkon perille ja 2–0-osuman pyssytti komean vaparikuvion päätteeksi Teuvo Andelmin.
– 1971 jauhoin siinä mukana vielä ensimmäistä kauttani, mutta vuotta myöhemmin tunsin olevani jo joukkueen runkopelaaja, arvokkaampi joukkueelle. Mestaruuteen tuli vielä lisää gloriaa, kun varmistettiin se Olympiastadionilla. Jos eka oli vähän kuin Jallua, niin toinen oli jo Rémy Martinia. Molemmissa joukkueissa oli tietysti erittäin hyvät pelaajat jokaiselle pelipaikalle. Ja yleensä ne hyvät tekee toisistaan sitten vielä vähän parempia. Meillä oli selkeä permanentti ja joukkue kasvoi yhteen. Kaikki pelaajat tunsivat toistensa hyvät ja huonot puolet ja varsinkin huonoja puolia paikattiin sitten parhaamme mukaan, Kymäläinen avaa tuplamestaruuden reseptiä.
TPS ajoitti koko historiansa seitsemännen Suomen mestaruutensa hienosti seuran 50-vuotisjuhlien kynnykselle. Ennen mestaruuden ratkeamista TPS joutui Euroopan Cupissa 1. FC Magdeburgin mankeliin. DDR:n mestari pilkkoi Palloseuran kotonaan 6–0.
– Se oli muuten sellainen peli, että vaikka maali olisi ollut koko päätyviivan levyinen, niin ei olisi mennyt yhtään sisään. Pidin ottelun banketissa sujuvasti saksan kielellä itäsaksalaisille puheen, vaikka en osannut saksaa, Heikki Mäki naurahtaa.
Toinen osaottelu pelattiin Turussa neljä päivää ennen Suomen mestaruuden ratkaissutta HJK-ottelua. Nyt numerot olivat jo siedettävät. Peli oli pitkään 1–1, mutta Magdeburg teki lopussa kaksi maalia. TPS:n kaikkien aikojen ensimmäisen eurocup-osuman viimeisteli Miikka Toivola. Magdeburgin hyökkäyspään tähti oli Jürgen Sparwasser, joka upotti maalillaan kahta vuotta myöhemmin MM-kisoissa tulevan maailmanmestarijoukkueen Länsi-Saksan.
TPS:n mestaruusjuhlat jatkuivat vuonna 1972. Takarivissä vasemmalta Reijo Toivonen, Uolevi Lehtonen, Urpo Rosvall, Timo Lehto, Markku Salama, Rauli Nummi, Esa Kulmala, Heikki Suhonen, Raimo Saari, Miikka Toivola, Tapani Rainio, Jouni Gröndahl ja Risto Lindman. Edessä Pekka Salonen, Timo Nummelin, Jarmo Aaltonen, Pauno Kymäläinen, Hannu Kokkonen, Göran Enckelman, Eero Virkkunen, Jouni Jalonen, Raimo Ojanen ja Teuvo Andelmin.
Välivuosien makua
TPS:n unelma kolmannesta peräkkäisestä Suomen mestaruudesta jäi unelmaksi jo ennen kauden 1973 alkua. TPS nimittäin heikentyi todella radikaalisti kauden kynnyksellä. Suurimmat menetykset olivat kahden edellisen mestarijoukkueen tähdet, Suhonen ja Toivola, jotka vaihtoivat HJK:n leiriin.
– Jälkeenpäin olen ajatellut, että kuinka monta mestaruutta olisi vielä tullut, jos se joukkue olisi pysynyt koossa. Suhonen ja Toivola menivät Klubiin, Virkkunen lähti Ouluun ja Rainio lopetti. Todella kovia nimiä kaikki, Kymäläinen listaa.
Raimo Toivasesta TPS sai tavallaan kokonaan uuden vahvistuksen, sillä hän oli pelannut kaudella 1972 polvivamman vuoksi vain yhden minuutin. Myös Tommy Lindholm palasi Helsingin- ja Turkin-reissuiltaan takaisin kotikaupunkiinsa.
– Palasin liikunnanopettajana Turkuun. Halusin Tepsiin takaisin, kun Besiktas-ura Turkissa kaatui polvivammaan. Aloitimme jalkapalloluokan Turun kauppaoppilaitoksessa, urheilulukiot tulivat vasta sen jälkeen vuonna 1975. Kirjoitin itse aikoinani Paraisilla yksityisoppilaana, se oli aika raskasta aikaa. Ajatus urheilun ja markkinoinnin yhdistämisestä tuli osittain siis ihan omasta kokemuksesta, Lindholm taustoittaa.
TPS:n mestaruuteen luotsannut Nyström palasi Hankoon, josta puolestaan Turkuun saapui espanjalaissyntyinen Manuel Gerpe. Paavo Nenonen otti kuitenkin vastuun jo viiden sarjakierroksen jälkeen.
TPS:n kauden alku oli suorastaan pelottavan huono. Joukkue pystyi voittamaan sarjan puoleen väliin mennessä vain yhden ottelun. Syyspuolella joukkue paransi otteitaan sen verran, että nousi yhdeksänneksi. Euroopan Cupissa TPS hävisi Celticille Turussa 1–6, ja Glasgow´n hornankattilassa odotteli 20 000 katsojaa. Celtic jatkoi yhteismaalein 9–1 toiselle kierrokselle.
Kaudeksi 1974 TPS:n seurajohto panosti joukkueeseen, sillä muuten olisi saattanut tulla jopa noutaja ja lähtö SM-sarjasta. Seura lupasi Heikki Suhoselle ylittää HJK:n palkkatarjouksen, mikä se sitten olisikin. Helsingistä saapuivat myös Risto Rosenberg ja Erkki Salo. Paavo Nenonen jatkoi joukkueen ruorissa, mutta hänen ja joukkueen välille syntyi kitkaa.
TPS:n peli sekosi kohtuullisen alun jälkeen täysin ja joukkue konttasi peräti kuusi tappiota peräkkäin. MM-kisatauko oikaisi synkän syöksykierteen ja joukkue palasi normaalimmalle tasolle. Tavoitteena ollut mitalisija jäi seitsemän pisteen päähän. Kuudes sija oli kaiken koheltamisen jälkeen ihan kohtuullinen sijoitus. Ponnistuksesta tullut Erkki Salo voitti vielä kaikkien hämmästykseksi maalikuninkuuden 17 osumallaan.
Ola Laaksonen ja viimeinen rykäisy
Joulukuussa 1974 monen TPS-kannattajan päiväuni toteutui, kun Olavi Laaksonen nimitettiin seuran päävalmentajaksi. Vuodesta 1962 Suomen maajoukkueen päävalmentajana toiminut Laaksonen syrjäytettiin maajoukkueen ruorista vähemmän korrektilla tavalla.
Nesteen pääjohtaja ja TPS:n tukija Uolevi Raade oivalsi mahdollisuuden hyödyntää Laaksosen taitoja raitapaitojen päävalmentajana. Nesteelle perustettiin samalla harrasteohjaajan virka, joka antoi Laaksoselle mahdollisuuden valmentaa jo iltapäivisin. Nesteellä Laaksonen organisoi koko henkilökunnan virkistys- ja harrastetoiminnan. Vielä eläkkeelläkin hän jatkoi yhtiön eläkeläiskerhon vetäjänä.
Heti ensimmäinen valmentajavuosi 1975 toi Laaksoselle ja TPS:lle Suomen mestaruuden, seuran toistaiseksi viimeisen. Turkuun syntyi uusi käsite, ”Olan joukkue”.
– Valmentajalla on oltava kipinää, minuun syttyi kipinä viimeisen kerran vuonna 1975, Laaksonen sanaili myöhemmin.
Laaksonen ymmärsi, miten kokenutta joukkuetta piti käsitellä. Hän antoi vapauksia, mutta vaati samalla myös vastuuta. Hän luotti siis pelaajiinsa. Pelaajatkin tunnustivat avoimesti, että ilman Laaksosta mestaruus olisi jäänyt tulematta.
Lisäksi ”Ola” tunsi maajoukkueajoiltaan tarkoin kaikki muut joukkueet ja pelaajat. Sanottiin, että hän laatii taktiikankin räätälintyönä, eli mittojen mukaan. Sen vuoksi TPS ilmeisesti olikin liemessä sarjanousijoita vastaan, koska niitä Ola tunsi huonommin.
– Ola oli supliikkimies, sen mestaruuden takuumies. Hän osasi käsitellä pelaajia ja sai pelaajat jotenkin oikeille paikoille. Silloin otettiin niukkoja voittoja ja taktisesti mentiin puolustus edellä, Kymäläinen vahvistaa.
– Ola oli henkeen ja vereen futismies. Hän oli saanut maajoukkuehommista juuri kenkää ja oli täynnä näyttöhaluja. Kävin silloin omia neuvotteluja joukkueen valmentamisesta, mutta seuran kannattaja ja tukija Uolevi Raade palkkasi Olan ja Ola taas halusi minun jatkavan pelaamista, Raimo Toivanen taustoittaa.
TPS pelasi juuri ennen kauden alkua kolme tärkeää harjoitusottelua Ruotsissa ja alkoi olla valmiina kevään koitoksiin. Palloseura hävisi kauden avauksen Kokkolan Kalahallin kentällä, mutta sen jälkeen joukkue purjehti ilman tappioita sarjatauolle asti. Kokenut TPS:n joukkue myös pelasi koko kauden äärimmäisen järkevästi. Valtaosa pelaajista oli voittanut kotimaan kentillä jo kaiken ja he tiesivät, miten pelejä voitetaan.
– Se oli täysin erilainen joukkue kuin vaikkapa vuonna 1968. Oli toki nuoriakin, mutta jotenkin se joukkue parsittiin kokoon sieltä täältä. Oli ennen kaikkea kokeneempia pelaajia, joista monet lopettivat uransa sen jälkeen, Toivanen tarkentaa.
– Minulla oli tulenarka historia Olan kanssa maajoukkueesta. Hänen mukanaan tuli kuitenkin myös paljon hyvää. Hän oli töissä Nesteellä ja sai sitä kautta seuraan myös rahaa. Se nosti TPS:n taas parin vuoden hiljaisemman kauden jälkeen jaloilleen, Suhonen tietää.
Iso asia seuralle oli myös se, että Suomen mestaruus ratkesi vihdoinkin kotikentällä, vasta kahdeksannella yrittämällä. Toivanen ampui mestaruuden ratkaisseen voittomaalin VPS:n verkkoon. Se oli todellinen mestarin työnäyte. ”Kili” junaili vapaapotkun VPS:n verkkoon ennalta harjoitellulla kuviolla.
– Se oli minulle sen kauden ainoa ja koko uran viimeinen pääsarjamaali. Mulla oli hyvä oikea ulkosyrjäpotku, harjoiteltiin niitä kuvioita Hippoksen takakentällä Enckelmanin Göranin kanssa. Se meni tolpan kautta sisään. Olihan se yllättäväkin mestaruus, mutta rutiinilla voitettiin. Kun ei muille kelvannut, niin me se otettiin. Se ei ollut ehkä hohdokasta, mutta silti siinä oli jotain erityisen hienoa, Raimo Toivanen kertoo.
– Ratkaisu tuli vihdoinkin Kupittaalla. Kili pisti vaparinsa sisään ja ”Pappa” Jalonen pelasti topparina ainakin yhden varman maalin. Kun minullakin oli jo kaksi mestaruutta alla, niin tämä kolmas mestaruus sitten vaan jotenkin tuli, Pauno Kymäläinen hämmästelee vieläkin.
– Huoltaja Risto Lindman oli viimeisen päälle ammattimies, joka parsi kenet tahansa pelikuntoon. Jos tuli sairastumisia, lääkäri tuli kotiovelle heti aamusta. Hän piilotti minulle aina Jaffa-pullon ottelun tauolla vessaan, muiden katseilta piiloon, se oli minulle tärkeä juttu, Heikki Suhonen naurahtaa.
– Olan taktiikka oli tehokasta, mutta tylsää. Kaikki tähtäsi siihen, että omiin ei mene yhtään. Pelasin silloin kärjessä Jarmo Mannisen kanssa. Kun saimme pallon, pelattiin se parilla syötöllä läpi ja teimme maalin. Se oli niin pelkistettyä kuin olla ja voi. Järeimmät aseemme olivat erikoistilanteet ja vastahyökkäykset. Ei siitä pelityylistä kukaan oikeasti pitänyt, mutta se oli turvallista. Pakko ihailla kuitenkin sitä, että Ola sai meidät pelaamaan juuri niin kuin halusi. Yksi seuran legendaarisimmista aikakausista päättyi niihin mestaruusjuhliin, Suhonen summaa.
– Vuoden 1975 mestarijoukkueen jälkeen seura pääsi lähimmäs mestaruutta 1980-luvulla. Lindholmin Tommyn porukat olivat todella hyviä, samoin Suhosen Hessun joukkue kaudella 1989. Pienestä se oli niinä vuosina kiinni, Heikki Mäki puolestaan arvioi yli 80 vuoden katsojakokemuksella.
TPS:n viimeisin miesten SM-kultajoukkue vuodelta 1975.
Laaksonen jatkoi TPS:n päävalmentajana vielä kaksi vuotta. Ensimmäinen mestaruuden jälkeinen kausi oli äärimmäisen vaikea. TPS pelasi kevätkauden ajoittain jopa hyvin, mutta syyspuolella suorittaminen romahti. Joukkue sai sarjan toisella puolikkaalla kokoon vain neljä pistettä. Toinen voitto irtosi kuitenkin mestaruuden voittaneesta KuPS:sta. Se Laaksosen itsensä mainostama kipinä taisi nyt kuitenkin puuttua.
– Valmentaja oli sama kuin mestaruusvuonna, joukkuekin säilyi pitkälti ennallaan. Joku vaan meni kokonaisvaltaisesti pieleen. Oltiin ihan totaalisesti kipsissä, surkea jalkapallojoukkue, Suhonen myöntää.
Kaiken tarpomisen ja sarjapaikasta taistelemisen keskellä TPS saavutti syksyllä kuitenkin historiansa ensimmäisen jatkopaikan Euroopan Cupissa, kun maltalainen Sliema Wanderers taipui vierasmaalisäännön turvin. Maltan-reissulla joukkueen jännitteet kuitenkin repesivät liitoksistaan.
TPS sai kaudelle 1977 tehtyä selkeän ryhtiliikkeen, vaikka useat kokeneet pelaajat lopettivat uransa. Joukkuetta yritettiin vahvistaa myös ulkopuolelta, mutta todelliset uudet pelimiehet tulivat seuran omista junioreista.
Jalon veljekset, Tomi ja Timo, sekä maalivahti Pekka Nurmio nousivat joukkueen uusiksi vastuunkantajiksi. Päävalmentaja Laaksonen sai vielä tuekseen Tapio Haritun. Raitapaidat pelasivat lopulta tasaisen kauden, joka palkittiin SM-pronssilla.
– Olan aika oli myös vuoristorataa. Ensin tuli mestaruus, sitten vältettiin putoaminen ja lopuksi oltiin vielä kolmansia. Joukkue oli hyvä, mutta ankara pelitapa vaati lopulta veronsa, Suhonen arvioi.
– Se 1960-luvulta tuttu junioriporukka oli viimeistään tässä vaiheessa hajonnut, mutta olimme päässeet jo aikaisemmin Tommyn ja Kilin kanssa Olan valmentajaoppiin, Harittu kiittelee.
Laaksonen ja TPS organisoivat kauden päätteeksi Ikituurin kokouksen, johon oli kutsuttu koko suomalaisen jalkapallon kerma. Kokouksessa pohdittiin suomalaisen sarjajalkapallon sen hetkistä alennustilaa. Muun muassa yleisömäärät olivat romahtaneet 1960-luvun huippuvuosista. Vuonna 1975 perustetun Jääkiekon SM-liigan TPS-taustainen toimitusjohtaja Kalervo Kummola oli paikalla kertomassa jääkiekon positiivista muutoksista. Joihinkin asioihin saatiin toki jalkapallonkin puolella parannuksia, mutta jalkapallon SM-liiga jäi perustamatta.
Video: Raimo ”Kili” Toivanen muistelee Tepsin kultavuosia
Raimo Toivanen pelasi TPS:n edustusjoukkueessa vuosina 1963-76. Kilillä on tallella huikeita lehtileikekirjoja noilta TPS:n kultavuosilta, joita hän nyt esittelee. Hän kertoo tarkasti kauden 1968 tapahtumat, joloin Tepsillä oli kaikkien aikojen joukkue. Mielenkiintoista analyysiä on tiedossa myös vuoden 1975 mestarijoukkueesta.
Maalijuhlien paluu
Kaudeksi 1978 valmennuksen viestikapula siirtyi Laaksoselta kokonaan Haritulle, joka sai rinnalleen pelaamista edelleen jatkaneen Tommy Lindholmin. Triplamestari Kymäläisestä leivottiin joukkueen kapteeni. Uutta säpinää noina vuosina toivat paikallispelit, kun Pyrkivä palasi takaisin mestaruussarjaan. Edellisen kerran Turun derbyjä oli pelattu kaudella 1967 TPS:n ja ÅIFK:n kesken. Pyrkivä otti kaudella 1978 Turun herruuden haltuunsa. TPS pelasi vauhdikasta avoimien ovien jalkapalloa, jossa verkot heiluivat tiuhaan molemmissa päissä.
– Kysyin Olalta, pärjätäänkö sillä, millä olemme menneet, vai pitikö jotain muuttaa. Hän painotti, että jokainen valmentaja luo ihan itse oman tyylinsä. Teimme sitten muutosprosessin ja palasimme vähän kuin vanhaan. Iikka Forss suosi 1960-luvulla hyökkäävämpää peliä ja Olan filosofia lähti enemmän puolustuksen kautta. Kaudella 1978 lähes 60 maalia ei riittänyt edes mitaliin, vaikka paria vuotta aikaisemmin reilulla 30 maalilla voitettiin mestaruus, Harittu ihmettelee vieläkin.
– TPS oli 1970-luvun loppuvuosina vähän harmaa joukkue. Haran Tepsi oli tosiaan Olan Tepsin vastakohta. Hän sanoi heti, että tavoitteena on tehdä eniten maaleja. Kaikki ovet olivat auki. Hyökättiin paljon, mutta puolustettiin vähän sinne päin. Otteluista ei puuttunut kuitenkaan mielenkiintoa ja yleisö taas tykkäsi. Joukkueesta puuttui kuitenkin kuri ja selkeys, mikä näkyi tietysti kentällä. Siinä missä Olalla oli kuri ja järjestys, oli Hara valmentajana liian kiltti. Joukkueessa pitää olla tietyt säännöt, joista pelaajatkin haluavat pitää kiinni, Suhonen vertailee.
Olavi Laaksosen johtaman työryhmän esityksestä Palloliitto muutti sarjajärjestelmää kaudeksi 1979. Uusilla loppusarjoilla saatiin lisää pelejä ja koetettiin saada myös yleisö paremmin liikkeelle.
– Tuli vain sekavia järjestelmiä, joissa pelattiin ensin valtavasti runkosarjapelejä ja pahimmassa tapauksessa mitalit ratkaistiin sen jälkeen parilla ottelulla jääkiekkotyyliin. Cup-kilpailut ovat sitten erikseen. Ei sellainen jalkapalloon sovi, aivan hölmöläisten hommaa, Suhonen tuhahtaa.
TPS kuittasi kauden 1979 paikallispeleissä edelliskauden tappionsa Pyrkivälle. Palloseura voitti molemmat pelit 1–0 ja otteluiden voittomaalit olivat Suhosen käsialaa. TPS:n kotiottelu oli samalla Turun kaupungin 750-vuotisjuhlaottelu. Parhaiten siitä pelistä muistetaan Aschanin järkälemäinen juhlakakku, josta sai oman palansa lähes koko 6000-päinen yleisö.
TPS pääsi kauden päätteeksi vasta toista kertaa vuodesta 1955 saakka pelatun Suomen Cupin finaaliin. Ilves vei kuitenkin voittoshekin mukanaan Tampereelle 2–0-voitollaan. Parhaiten sen vuoden cup-kimarasta jäi kuitenkin mieleen Kari Virtasen ja Suhosen junailema rankkarikuvio välierissä KuPS:ia vastaan. Virtanen asettui täplän taakse ja tökkäsi palloa vain metrin eteenpäin, mutta takaa rynnännyt Suhonen tulitti pelivälineen verkkoon.
Veljekset kuin ilvekset
Kaksoisveljekset, Timo ja Tomi Jalo, nousivat TPS:n edustusjoukkueeseen vuonna 1976. Molemmat kuuluivat seuran runkopelaajiin yli kymmenen kauden ajan. Tomi Jalo pelasi yhteensä 309 pääsarjatason ottelua ja hänestä tuli edustusjoukkueen pitkäaikainen kapteeni. Paljon ei jäänyt jälkeen Timo, joka sai tililleen yhteensä 247 SM-sarjaottelua. Kaksosten isoveli oli yhden SM-sarjan pelin pelannut Juha-Pekka Jalo, josta tuli tunnettu ja arvostettu urheiluselostaja ja -toimittaja.
– Timo ja Tomin luonteessa oli paljon yhtäläisyyksiä, mutta toki myös eroja. He olivat taistelijoita, joiden kädet olivat nyrkissä, eivät koskaan levällään, pitkäaikainen joukkuekaveri Pauno Kymäläinen painottaa.
Niin Kymäläinen kuin Tomi Jalokin olivat raitapaidoissa oikeastaan itse oikeutettuja kippareita.
–Tomi oli keskikentällä ehkä näkyvämmässä roolissa kuin Timo puolustuksessa. Hän oli vahva pelillinen johtaja, mutta nautti muutenkin suurta arvostusta muiden pelaajien keskuudessa. Molemmat osasivat myös puhua, olivathan he ammatiltaankin erityisluokanopettajia, Kymäläinen muistuttaa.
Kymäläinen voitti urallaan kolme SM-kultaa, mutta Tomi jäi kolme kertaa niukasti SM-hopealle. Tomi pääsi kuitenkin kokemaan TPS:n 1980-luvun loppupuolen eurocup-huuman ja hän kipparoi muun muassa maineikkaan San Siro -voiton. Timo oli lopettanut uransa vuotta aikaisemmin.
Kymäläinen ja Tomi Jalo ottivat yhdessä vielä valmennushaasteen vastaan vuonna 1993.
– Minua kysyttiin TPS:n valmentajaksi kesken kauden ja sain Tomin mukaani. Tiesin, että on siihen sopiva persoona.
Tomi Jalo pelasi urallaan kaksi A-maaottelua, mutta toinen osui sitäkin makeampaan paikkaan. Hän edusti Suomen Moskovan olympialaisissa vuonna 1980 ja pääsi kentälle Irak-ottelussa. Sen ajan amatöörisääntöjen vuoksi Suomi ei saanut Moskovaan mukaan ulkomailla pelaavia muutamia ammattilaisiaan, tai sellaisia pelaajia, jotka olivat olleet kentällä MM-karsintaotteluissa. Tomin lisäksi TPS:stä pääsivät kisoihin mukaan Vesa Pulliainen, Risto Rosenberg sekä Kari Virtanen.
Jalon veljekset esittelevät 1970-luvun lopun muotia Turun kauppatorilla. Tomista (vas.) ja Timosta (oik.) kasvoi seuralegendoja kentällä ja keskellä hymyilevä Juha-Pekka kasvoi samoihin mittoihin selostamossa. Kauas ei ollut omena puusta pudonnut, sillä veljesten Lasse-isä oli seuran käsipallojoukkueen kaikkien aikojen suurimpia nimiä.
Naisten jalkapalloilun etujoukoissa mukana
TPS kuuluu suomalaisen naisjalkapalloilun pioneerijoukkueisiin. Ensimmäisen joukkueen kokoava voima vuonna 1970 oli Leena Virtanen. Hän pelasi seuran riveissä ensimmäiset vuodet, mutta siirtyi melko pian joukkueen tärkeimmäksi taustavaikuttajaksi. Vuoden 1970 aikana joukkueeseen liittyi myös Merja Sjöman, joka valittiin kaikkien aikojen ensimmäisenä pelaajana Suomen parhaaksi naispelaajaksi vuonna 1976.
– Pelasin pesäpalloa Lännen Pallossa, kun pelattiin jalkapallossa TPS:ää vastaan ystävyysottelu. Sinkkosen Timo värväsi minut siitä Tepsiin ja pesäpallo jäi siihen. Asuin Vähä-Hämeenkadulla, jossa olin tottunut pelaamaan poikien kanssa. Sieltä ne pelisilmä ja innostus olivat peräisin, Sjöman muistelee uransa alkutaivalta.
Epävirallisesta Suomen mestaruudesta kamppailtiin ensimmäisen kerran vuonna 1971 IS-mimmiliigassa, mutta myöhemmin samana vuonna myös virallisemmin cup-muodossa. TPS putosi cupissa HJK:lle ja oli IS-mimmiliigassa neljäs. Vuonna 1972 TPS eteni cup-muotoisessa sarjassa välieriin asti. Vuonna 1973 pelattiin neljässä eri alkulohkonsa ja TPS voitti omansa. Turussa pelatussa lopputurnauksessa TPS jätettiin kuitenkin neljänneksi. Vuonna 1974 pelattiin ensimmäinen oikea sarjamuotoinen SM-sarja ja TPS otti historiansa ensimmäisen mitalin, SM-hopeaa.
– Ensimmäiset vuodet oli rauhallisia, harjoiteltiin kaksi kertaa viikossa. Kun sarjat alkoivat kunnolla, harjoiteltiin vähän lisää. Mitään kuntovalmennuksia tai ravinto- oppeja ei siihen aikaan ollut. Seurauskollisuus oli arvossaan siihen aikaan, olihan pelaaminen kuitenkin vaan harrastus. Sen ainoan kerran, kun saatiin Patrickilta oman pelikengät, muistaa vieläkin, Sjöman naurahtaa.
Alkuvuosien tärkeimmät pelaajat Sjömanin ohella olivat Regina Hollmén, Jaana Kiviniemi ja Kristiina Lehtinen (o.s. Hollmén).
– Hollménin ”Rekku” on ollut ehkä se tärkein pelaaja ja isoin pelillinen apu, kuten toki myös Jaana ja ”Kikka”. Maalivahdin tontti oli joskus ongelma, mutta Koukkumäen Mari otti paikkansa ilman koulutusta. Anita Aakula oli nopea ja nokkela, kerran Iisalmessa edes linjamies ei pysynyt hänen perässään, Sjöman kertoo.
Vuonna 1978 TPS:n naiset voittivat historiallisen mestaruuden valmentaja Aimo Moisanderin johdolla. Ratkaiseva finaali pelattiin Helsingissä ja tietysti HJK:ta vastaan. TPS:n miehet olivat voittaneet samaisella Pallokentällä kaikkien aikojen ensimmäisen mestaruutensa tasan 50 vuotta aikaisemmin. Punaisissa paidoissa pelannut TPS jyräsi Anita Aakulan kahdella maalilla 2–0-voittoon.
– Pelattiin tyköistuvissa punaisissa vieraspaidoissa. Näin jälkikäteen ajateltuna mestaruus on erityisen tärkeä tietysti siksi, koska se jäi ainoaksi. Ei sitä silloin vielä tajunnut. Siihen aikaan päävastustaja oli HJK, mutta Kemin Into, Valtti ja IFFK olivat myös erittäin kovia, Sjöman listaa.
Merja ”Meru” Sjömanin palkintokaappiin kertyi huikean uran aikana mestaruuden lisäksi seitsemän SM-hopeaa ja kaksi pronssia. Liberona pelannut Sjöman valittiin toistamiseen vuoden naisjalkapalloilijaksi vuonna 1980. Sjöman pelasi vuosina 1973–1985 maajoukkueessa 41 ottelua. Sjömanin saamat tunnustukset olivat tunnustusta myös TPS:n seuratyölle.
– Olin mukana naisten kaikkien aikojen ensimmäisessä maaottelussa, kohdattiin siinä Ruotsi. Se peli päättyi Ahvenanmaalla 0–0. Sain pelata koko urani ajan yllättävän ehjänä, vaikka lihashuolto oli vielä silloin aika vieras asia. Lokakuussa 1985 pelasin viimeisen maaotteluni Länsi-Saksaa vastaan. Pelasin vuodesta 1973 vuoteen 1985 kaikki Suomen maaottelut, yhtä lukuun ottamatta, kun sain otsaan kolhun Islannissa, Sjöman muistelee.
TPS:n naiset juhlivat historiallista SM-kultaa vuonna 1978. Mestaruuskuvassa ylärivissä vasemmalta Leena Virtanen, Sirpa Iso-Ahola, Regina Hollmén, Regina Karppinen, Maija Raitanen, Anita Aakula ja valmentaja Aimo Moisander. Keskirivissä Jaana Gröndahl, Hannele Vanhanen, Sirpa Auvinen, Soile Andelmin, Jaana Kiviniemi, Anita Lindroos ja Reija Lindqvist. Alarivissä Aino Malka, Maarit Nenonen, Mervi Jakonen, Merja Sjöman, Mari Koukkumäki ja Kristiina Hollmén.
Aikakauden tepsiläiset Kunniagalleriassa
100 vuotta Tepsiä -juttusarjan historiajutuissa on jo esitelty monia ansioituneita, ennen 1970-lukua seuran toimintaan mukaan liittyneitä Kunniagallerian jäseniä. Aiemmin mainittujen legendojen lisäksi Tepsin edustusjoukkueen toimintaan hyppäsivät 1970-luvulla mukaan seuraavat henkilöt:
Jäsen nro 17: Pauno Kymäläinen (s. 14.11.1949)
”Pake” pelasi TPS:n edustusjoukkueen puolustuksessa kausien 1971–86 välillä yhteensä 581 ottelua. Hän voitti kolme Suomen mestaruutta kausina 1971, -72 ja -75 sekä SM-hopeaa kausina 1984 ja -86 sekä SM-pronssia kautena 1977. Pelasi 39 A-maaottelua vuosina 1975–85. TPS:n päävalmentaja 1993.
Jäsen nro 18: Merja Sjöman (s. 26.7.1955)
”Meru” pelasi TPS:n edustusjoukkueen puolustuksessa kausina 1971–85 yhteensä 290 ottelua. Hän voitti Suomen mestaruuden kaudella 1978 sekä SM-hopeaa kausina 1974, -75, -77, -79, -80, -83 ja -84 sekä SM-pronssia kausina 1976 ja -85. Pelasi 41 A-maaottelua vuosina 1973–85. Vuoden naispelaaja Suomessa vuosina 1976 ja -80.
Jäsen nro 25: Raimo Saari (s. 23.7.1952)
Raimo Saari oli TPS:n puolustuksen todellinen luottopelaaja ja alakerran luuta käytännössä koko 1970-luvun ajan. Pelasi uransa aikana yhteensä 350 ottelua raitapaidassa, joista 219 peliä SM-sarjassa. Kuului takalinjojen puurtajiin, joiden ansiosta Palloseura menestyi niin hienosti 1970-luvulla, ja hyökkäyspään pelaajat pystyivät keskittymään omaan leipäpuuhaansa. Saari pelasi Turun Palloseurassa kausina 1970–81. Kolme Suomen mestaruutta 1971, -72 ja -75. Kausina 1973 ja -74 Saari pelasi kaikki sen ajan Suomen alle 23-vuotiaiden maajoukkueen ottelut. Lisäksi hän pelasi kaudella 1974 myös Suomen A-maajoukkueessa. Syksyn 1974 urotekoihin kuului itsensä MM-finalisti Hollannin Johan Cruyffin eliminoiminen maalipaikoilta. TPS:n kultainen ansiomerkki 63/1982.
Jäsen nro 26: Göran Enckelman (s. 14.6.1948)
Göran Enckelman saapui Turkuun Tepsiin maalin suulle kaudeksi 1971. Lopulta saalis oli huimat kolme SM-kultaa (1971, -72 ja -75). Enckelman pelasi Suomen A-maajoukkueessa 21 ottelua ja valittiin Suomen vuoden parhaaksi jalkapalloilijaksi 1975. Pelaamisen jälkeen ura jatkui valmennustehtävissä TPS:ssä ja Suomen A-maajoukkueessa, mutta myös olympiajoukkueen joukkueenjohtajana. Hän toimi Eerikkilän urheiluopiston rehtorina vuodet 1999–2013. Palloliitto palkitsi Enckelmanin arvostetuimmalla kunnianosoituksellaan, Captain’s Ball -palkinnolla, vuonna 2013. Presidentti Sauli Niinistö myönsi samana vuonna Enckelmanille liikuntaneuvoksen arvonimen. Peter-poika teki upean kansainvälisen uran maalivahtina ja Mona-tytär pelaajana ja joukkueenjohtaja. Enckelmanit ovat edelleen ainoa isä-poika-pari, joka on torjunut Suomen A-maajoukkueessa.
Jäsen nro 27: Leena Virtanen (s. 11.9.1943 – k. 29.6.2015)
TPS:n naisten jalkapallon syntyminen 1970 sekä uuden henkiin herättäminen vuonna 2007 kulminoituu Leena Virtanen särmikkääseen ja hienoon persoonaan. Häntä voidaankin hyvällä syyllä kutsua TPS:n naisten jalkapallon Grand Old Ladyksi. Virtanen oli mukana Tepsissä pelaajana, joukkueenjohtajana, myynnissä, viestinnässä, markkinoinnissa, joukkueen ilmeen luomisessa – oikeastaan ihan kaikessa. Pitkälti hänen ansiostaan TPS kuuluu myös suomalaisen naisjalkapalloilun ehdottomiin pioneerijengeihin. Vuonna 1974 pelattiin ensimmäinen kunnon SM-sarja ja TPS voitti heti hopeaa. Vuonna 1978 TPS:n työ kruunattiin seurahistorian ainoalla kultamitalilla päävalmentaja Aimo Moisanderin johdolla. Mitaleita tuli yhteensä yhdeksän. Vuonna 2010 Leena sai Kaijan Kannun, joka on Suomen Palloliiton myöntämä tunnustus suomalaisen tyttö- ja naisjalkapalloilun eteen tehdystä merkittävästä ja pitkäjänteisestä työstä. TPS:n kultainen ansiomerkki 73/1982.
Jäsen nro 28: Tomi Jalo (s. 22.10.1958 – k. 14.1.2009)
Tomi Jalo oli TPS:n keskikentän kuningas, joukkueen pitkäaikainen kapteeni ja myös joukkueen pukukopin henkinen johtaja. Hän pelasi urallaan yhteensä 478 peliä TPS-paidassa. Tomi Jalo piti joukkueensa johtajana pelikavereiden puolta kaikissa, myös korvauksiin liittyvissä asioissa. Hän nauttikin suurta arvostusta pelaajien keskuudessa. Moskovan olympiajoukkueen pelaaja vuodelta 1980. TPS:n päävalmentaja yhdessä Pauno Kymäläisen kanssa kaudella 1993, myöhemmin arvostettu juniorivalmentaja. Vuoden tepsiläinen vuonna 1990, kaikkien aikojen kuudentena henkilönä seurassa. Hän debytoi TPS:n edustusjoukkueessa 1.10.1975, kaksoisveli Timo Jalo teki debyytin vain paria päivää myöhemmin 4.10.1975. Myös Timo Jalo pelasi 382 ottelua. Tomi voitti urallaan kolme SM-hopeaa ja hän pääsi kokemaan TPS:n mukana 1980-luvun loppupuolen eurocup-huuman ja kipparoi muun muassa maineikkaan San Siro -voiton. TPS:n kultainen ansiomerkki 82/1987.
Jäsen nro 29: Pekka Nurmio (s. 14.9.1958)
Pekka Nurmio on Turun Palloseuran monivuotinen ykkösmaalivahti 1970- ja -80-luvuilta. Pelaajauran jälkeen hän toimi seuran pitkäaikaisena maalivahtivalmentajana. Nurmio debytoi Tepsissä jo keväällä 1975, mutta nousi ykkösveskariksi kaudella 1977. Edusti Turun Palloseuraa vuosina 1976–1985 ja pelasi seurassa yhteensä 280 ottelua, joista SM-sarjassa kymmenen kauden aikana yhteensä 176. Pelaajana kaksi SM-mitalia. Hän pelasi myös Suomen maajoukkueessa kaksi maaottelua vuonna 1980. Sittemmin Pekka on toiminut A-poikien valmentajana ja edustuksen maalivahtivalmentajana kolmella eri vuosikymmenellä 1980-luvulta lähtien. Hän oli mukana vielä 2000-luvun alkupuolella, jolloin muuan Lukas Hradecky teki nousuaan nuorena maalivahtina.
Teksti on lainattu Heikki Möttösen, Markku Jokisipilän ja Jussi Leppäsyrjän kirjoittamasta TPS:n 100-vuotishistoriikista Mustavalkoinen vuosisata – Turun Palloseura 1922–2022.
100 vuotta Tepsiä -juttusarja:
1920-luku: TPS:n perustaminen ja ensimmäinen mestaruus
1930-luku: Vauhtia alemmalta sarjatasolta ja paluu Suomen mestariksi talvisotavuonna
1940-luku: Hienoja saavutuksia sodan aikana ja sen jälkeen
1950-luku: Vajaan vuosikymmenen vuoristorata
1960-luku: Kaikkien aikojen TPS-peli siivitti mustavalkoiset mestaruuteen
