Sata vuotta Tepsiä -juttusarjassa käydään läpi Turun Palloseuran historiaa vuosikymmen kerrallaan, ja tällä kertaa matkataan 1960-luvulle. Uusi vuosikymmen uudisti Turun Palloseuraa monella tavalla. Seuraa kunniakkaasti luotsannut Leo Aaltonen siirtyi siivuun ja hänen tilalleen pestattiin ruotsalaisluotsi Knut ”Kinna” Gustafsson. Sääntöpuolella merkittävä uudistus oli se, että toisin kuin aiemmin, loukkaantuneen kenttäpelaajan tai maalivahdin tilalle sai vaihtaa uuden pelaajan.
– Kinna oli ihan hyvä valmentaja, joka seurasi koko ajan lajin uusia virtauksia, Matti Sundelin muistelee.
– Hän oli ehkä kuitenkin enemmänkin kuntovalmentaja. Kinna juoksi itsekin mukana, kun lähdettiin juoksemaan Urheilupuistosta pitkin Itäistä Pitkäkatua. Hän oli parempi hengen luoja, kuin mikään taktinen velho, Jouni Gröndahl arvioi.
Kesäkuun alkupuolella edessä oli kauden 1960 ensimmäinen moraalinen finaaliottelu, kun Valkeakosken Haka saapui Turkuun. Kärkipeli herätti runsaasti spekulointia ennakkoon ja se houkutteli Kupittaalle Suomen sarjojen kaikkien aikojen ennätysyleisön, 8 322 maksanutta katsojaa. Itse peli jäi kuitenkin turkulaisittain varsin kesyksi ja Haka vei pinnat mukanaan varsin helposti. Haka repi siinä vaiheessa jo seitsemän pisteen kaulan Palloseuraan ja meni loppukaudesta menojaan.
Haka murskasi TPS:n syksyllä Valkeakoskella 7–1, mutta kausi poiki silti Tepsille komeasti hopeiset mitalit. Katsojia Palloseuran peleissä kävi keskimäärin yli 4 000 per peli. Lisäksi Matti Sundelin laukoi itsensä ikuiseksi ennätysmieheksi. TPS kohtasi 9. lokakuuta pietarsaarelaisen IF Drottin Kupittaalla ja voitti 7–0. Sundelin ampui käsittämättömästi kaikki ottelun maalit. Hänen maalisaldonsa nousi kauden päätteeksi peräti 30 osumaan. Niin yksittäisen pelin kuin koko kaudenkin maaliennätykset ovat edelleen, 62 vuotta myöhemmin, ”Suntun” nimissä ja tulevat mitä todennäköisimmin myös lyömättöminä pysymään.
Sundelinin pelaajaura loppui valitettavasti jo kaudella 1961 tulleeseen polvivammaan, kun ikää oli vasta 27 vuotta. Hän ehti ampua pelkästään pääsarjatasolla 82 ottelussa huimat 89 maalia. Jos Sunttu olisi saanut pelata viisi kuusi vuotta lisää, toisen mustavalkoisen maalitykin, Heikki Suhosen, olisi saattanut täytyä jatkaa omia pelejään pitkälle 1990-luvun puolelle kaikkien aikojen maalikuninkaaksi noustakseen!
– Harjoittelin jo nuorena tuntikausia päivässä, en ollut kummoinenkaan kyky. ”Vekkeli” Asikaiselta sain ensimmäiset opit pelaamiseen. Mieluisin pelipaikka oli Urheilupuiston Yläkenttä, jossa maalissa oli verkotkin. Vahtimestarit olivat ajamassa meitä pois, koska luvaton palloilu oli kielletty, mutta aina sinne vaan palattiin uudestaan, Sundelin muistelee.
– Minut pantiin aluksi maaliin, sitten nostettiin puolustajaksi ja keskustueksi ja lopuksi joku viisas valmentaja nosti minut keskushyökkääjäksi. Voi olla, että minulla oli synnynnäisiä kykyjä maalintekoon. Tärkeintä oli kuitenkin tilanteiden pelaaminen ja seuraaminen loppuun asti. Silloin saattoi avautua ihan yllättäviäkin mahdollisuuksia tehdä maaleja, Sundelin taustoittaa.
– Sunttu joutui lopettamaan loukkaantumisen vuoksi liian aikaisin. Hän opetti Ruissalossa meille pikkupojille, minne kannattaa katsoa, kun laukaisee. Ehdotin maalivahtia, mutta hän korjasi, että tähtää mieluummin jompaankumpaan tolppaan. Halusin seurata hänen jälkiään ja toivoin, että jonain päivänä joku voisi ajatella minusta samoin, Heikki Suhonen sanoo.
Knut Gustafssonin viimeinen valmennusvuosi jäi hieman torsoksi. Kauden 1961 tunnusmerkki oli suorastaan käsittämätön ailahtelevaisuus, vaikka loppusijoitus oli kuitenkin neljäs. Kaudella 1962 alkoi alamäki, joka johti vääjäämättömästi putoamiseen kauden 1963 päätteeksi. Syksyllä 1962 kokenut Leo Aaltonen palasi takaisin ja joukkue ryhdistäytyi loppukaudesta.
Kaudella 1963 edelliskauden ongelmat sitten rojahtivat syliin korkojen kera. 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun näkyvä ilmiö oli niin sanotut kahden lajin pelaajat. Joidenkin mielestä Tepsissä oli liikaa kahden lajin miehiä, sillä kaikilta ei jalkapallo sujunut jääkiekon rinnalla luonnostaan.
– Pelasin ekan pelini edustuksessa kauden 1963 viimeisessä pelissä. Se oli Kiffeniä vastaan ja siinä pudottiin mestaruussarjasta. Jalkapallo ja jääkiekko menivät erityisesti niihin aikohin käsi kädessä, oli paljon pelaajia, jotka pelasivat molempia lajeja. 1960-luvun puolessa välissä alettiin viimeistään elämään niitä vuosia, jolloin piti tehdä selväksi, kumman lajin mies lopulta oli, Raimo Toivanen muistaa.
– Kahden ja useammankin lajin pelaajia oli paljon. Puolustuksen miehiä enemmänkin, koska piti saada joukkueeseen lisää täytemiehiä. Eivät kaikki olleet edes niin hyviä molemmissa lajeissa. ”Numppa” on tietysti oma lukunsa, kun hänet on ainoana valittu Suomen parhaaksi pelaajaksi molemmissa lajeissa. Lisäksi ”Mutka-Manu”, ”Pepita”, ”Vode” ja Sunttu olivat ihan huipulla, niin jalkapallossa kuin jääkiekossakin, Heikki Mäki puolestaan listaa.
Oma juniorityö kantaa hedelmää
TPS lähti vuoden 1963 putoamisen jälkeen systemaattisesti rakentamaan uutta tulemista, joka huipentui lopulta vuoden 1968 Suomen mestaruuteen. TPS pelasi kaksi kautta Suomensarjassa ja nousi kauden 1965 päätteeksi takaisin dramaattisesti uusintaottelun kautta. Tuo ajan noususankarit eivät tietenkään vielä tienneet, että se sarjanousu kantoikin sitten aina seuraavalle vuosituhannelle asti. TPS yritti nousua jo vuonna 1964 ruotsalaisen Tage Friedfeldin johdolla.
– Leo Aaltonen valmisti joukkuetta kauteen, koska professoriksi kutsuttu Friedfeld sairastui ja pääsi vasta myöhemmin Turkuun. Hän oli pidetty lajiopettaja, vähän niin kuin Vladimir Jursinov myöhemmin jääkiekossa. Hän osasi olla myös henkilökohtainen valmentaja, mutta ei saanut silti joukkuetta nousemaan, Mäki harmittelee.
Seuran junioripuolella sen sijaan tapahtui, kun A-pojat voittivat Suomen mestaruuden. Jälkikäteen onkin helppo sanoa, että yksi tämän TPS:n nousuprojektin merkittävimmistä kulmakivistä oli seuran vahva juniorityö. TPS:n A-pojat voittivatkin vuosien 1964–1968 välillä peräti neljä Suomen mestaruutta. Poikien kultajoukkueesta nousi vastuunkantajia 1970-luvun mestarijoukkueisiin asti. Timo Nummelin, Rauli Nummi, Tapani Rainio, Teuvo Andelmin, Kari Kuisma ja Heikki Suhonen olivat näiden mestarijoukkueiden helmiä. Kultajoukkueista riitti tähtiä myös kiekkopuolelle, kuten Lasse Kiili, Jarmo Koivunen, Jorma Valtonen ja Juhani Tamminen.
TPS oli saavuttanut kaupungissa aseman, jossa kaikki urheilutähteydestä haaveilevat nuoret lupaukset halusivat pelata mustavalkoisten riveissä, aivan kotitaustastaan riippumatta.
– Isäni oli kommunisti, henkeen ja vereen, Turun Weikkojen miehiä. Siskoni seurusteli Aki Salosen kanssa ja hän kyseli myös minua seuraan. Asia mietitytti, mutta tiesin, että en halua minnekään muualle kuin Tepsiin. Jos halusi huipulle Turussa, piti seuran olla TPS, avaa työväenluokkaiselta taustalta ponnistanut maalitykki Suhonen omaa seuravalintaansa.
Vuoden 1965 puolella nousua lähti rakentamaan Rainer ”Iikka” Forss, josta tuli seuran päävalmentaja seuraaviksi kuudeksi vuodeksi. TPS aloitti määrätietoisen nousun viidenneltä sijalta kohti kärkipäätä vasta kauden jälkimmäisellä puoliskolla. Ryhtiliike tapahtui yhdennellätoista hetkellä, koska syyskaudella TPS jyräsi kymmenen viimeistä sarjapeliä voitokkaasti ja kipusi vihoviimeisellä kierroksella sarjan kärkipaikalle RU-38:n rinnalle, voittamalla päätösottelussa porilaiset. 1960-luvun katsojabuumin merkkejä nähtiin myös Kupittaalla, kun paikalle toiseksi korkeimman sarjatason otteluun ahtautui huimat 6 071 katsojaa.
Nousu SM-sarjaan vaati vielä kuitenkin Tepsin historialle tyypilliseen tapaan uusintaottelun RU-38:aa vastaan. Porissa pelattavaksi arvotusta uusintapelistä tulikin sitten melkoinen legenda ja mustavalkoisen seuramytologian kulmakivi, josta riitti puhetta vuosikymmeniksi. Syynä oli TPS:n saama rangaistuspotku, joka ratkaisi sarjanousun raitapaidoille. RU-38 ei kuitenkaan tyytynyt ratkaisuun, vaan se keräsi muun muassa kuva-aineistoa tilanteesta ja protestoi. Porilaisten vastalause jäi kuitenkin käsittelemättä, koska sitä ei tehty erotuomarille välittömästi pelin jälkeen. Ottelulla oli kuitenkin kauaskantoiset seuraukset tulevaisuuteen.
– Olen nähnyt TPS:n putoavan ja nousevan jalkapallossa useampia kertoja. Erotuomari Wolf Karni antoi Tepsille Porin pelissä rangaistuspotkun, vaikka TPS:n Reima Nummilaan kohdistunut rike tapahtui selvästi rangaistusalueen ulkopuolella. TPS voitti 2–1 ja palasi Mestaruussarjaan. Siinä tuli kuitattua samaisen Karnin karmea virhe vuoden 1948 uusintaloppuottelusta, Heikki Mäki muistuttaa.
Nousuvuosi 1965 sai vielä erikoisen päätöksen, kun Suomen Cupissa pelattiin kautta aikain ensimmäinen ja toistaiseksi myös viimeinen turkulaisfinaali.
– Siinä oli varmaan jotakin symboliikkaa, kun Mestaruussarjasta pudonnut ÅIFK pystyi vielä kaatamaan hyisellä Olympiastadionilla Mestaruussarjaan nousseen TPS:n 1–0. Siitä alkoi TPS.n pisin yhtämittainen jakso pääsarjassa, jossa taas ÅIFK:ta ei olla 1960-luvun lopun jälkeen enää nähty, Mäki muistuttaa.
Määrätietoinen nousu
TPS:n takaisin pääsarjatasolle valmentanut Rainer Forss jatkoi sen joukkueen rakentamista, joka räjäytti sitten varsinaisen pommin kauden 1968 päätteeksi. Kauden 1966 seitsemäs sija poiki hyvän pohjan seuraaviksi vuosiksi. Kaudeksi 1967 TPS:n joukkue pysyi hyvin koossa ja Forss lisäsi erityisesti pelaajien kunto- ja voimaharjoittelua. TPS voitti kevään moraalisessa finaalissa Kupittaalla Lahden Reippaan 8 225:n katsojan edessä. Syksyllä Palloseura nousi jo hetkeksi kärkipaikallekin, mutta loppujen lopuksi pronssikin tuntui hyvältä.
– 1966 meillä oli vielä aika nuori jengi. 1967 tuli jo pronssia, eli meillä oli koko ajan selkeä noususuunta. Niinä vuosina oli myös erittäin kovaa kilpailua, kun oli Reipas, HJK, Haka, KPV, KuPS, MP ja sitten tietysti me. Myös pienemmissä kaupungeissa pelattiin paikallispelejä. TPS:n A-juniorit oli voittanut mestaruuksia ja sieltä tuli se runko 1960-luvun lopun ja 70-luvun alun mestarijoukkueille. Se oli ihan luonnollinen jatkumo, kolminkertainen mestaripelaaja Raimo Toivanen alleviivaa.
Piffenin kasvatti Tommy Lindholm nousi 16-vuotiaana alle 18-vuotiaiden piirijoukkueeseen. Hän siirtyi Paraisilta ensin TuToon, koska piirijoukkueessa oli paljon TuTon pelaajia. Siirto TuTosta TPS:ään sinetöitiin taksimatkalla Paraisilta Turkuun, kun seuran jalkapallojaoston puheenjohtaja, taksiyrittäjä Erkki Ojala, sattui olemaan ajovuorossa.
– Olin sattumalta Paraisilla bussipysäkillä matkalla Turkuun, kun seuran legendaarinen taustavaikuttaja ”Eki” Ojala pysähtyi. Hän otti minut kyytiin ja Turkuun, vaikka hänellä oli asiakaskin kyydissä. Edessä oli ne ajan karanteenit ja sen jälkeen olin TPS:n mies, Lindholm kertoo.
Lindholm vannoi jo pelaajaurallaan kansainvälisyyden nimiin. Paraisten poika oli käynyt lukioiässä kolmen viikon leirillä Manchester Unitedissa, mikä oli siihen aikaan hyvin harvinaista. Vuonna 1965 hän nousi myös jo A-maajoukkueeseen.
Kauteen 1968 TPS lähti yksi tavoite mielessään. Kauden 1967 pronssit piti kirkastaa – mielellään kultaisiksi. TPS oli ylläpitänyt jo vuosia erinomaisia suhteita saksalaisseura Eintracht Braunschweigiin ja Forss reissasi seurajohdon kanssa talvella opintomatkalle Saksaan.
Kauden 1968 mestaruussarja pyörähti käyntiin, ja TPS pääsi kesätauolle sarjakakkosena. Kun kausi kääntyi syksyn puolelle, oli Tepsin kuntokäyrä vahvassa nousussa. TPS kaatoi heti alkajaisiksi MP:n 6–0 ja kipusi ensimmäistä kertaa tuulenhalkojan paikalle. Seuraavalla kierroksella raitapaidat kohtasivat ennakkoon kovasti kohutussa ottelussa HJK:n Olympiastadionilla. Mestaruudesta taistelleet HJK ja TPS houkuttelivat paikan päälle yli 12 500 katsojaa. Ottelusta muodostui Turun Palloseuran täydellinen näytös. TPS takoi peräti kuusi maalia Klubin verkkoon ja isäntien lopun lohdutusosumakin oli TPS:n oma maali.
– Olen ajatellut monta kertaa sitä HJK-ottelua, siinä oli henkimaailman asioitakin mukana. Mentiin vaan kentälle. En muista yleisöstä mitään, olin niin keskittynyt peliin. Joskus kun huomio karkaa vääriin asioihin, voi pelillinen flow-tila mennä ohi. Siinä porukassa oli hirvittävä halu pelata, HJK-voittokin oli lopulta sen seurausta, Tapio Harittu arvelee.
– Olihan silloin ihan mahtava tunnelma, Helsingissä peli sellaisen katsojamäärän edessä ja peli päättyy meille 6–1. Sen voiton ajankohta oli meille ratkaiseva mestaruutta ajatellen, käännekohta. Ottelua myös spekuloitiin ennakkoon todella paljon. Jotenkin sen otteluun kuvaan vielä sopi se, että Nummelin teki sen HJK:n ainoan omiin, Raimo Toivanen ihmettelee vieläkin.
Video: Tapio Haritun mustavalkoiset muistot
Tapio Harittu liittyi TPS:n edustusjoukkueeseen vuonna 1967, ja jo seuraavana kautena hänellä oli kultamitali kaulassa. Kaksi muuta Suomen mestaruutta hän saavutti kausina 1971 ja -72. Harittu lopetti pelaajauransa kauden 1973 jälkeen ja siirtyi sen jälkeen valmennustehtäviin. Harittu toimi TPS:n edustusjoukkueen päävalmentajana kausina 1978–80. Mielenkiintoinen vaihe osuu myös kausille 1994–96, jolloin Harittu työskenteli TPS:n managerina. Oheisella videolla lisää ”Haran” mustavalkoisia muisteluita.
Kaikkien aikojen TPS-peli
Rainer Forssin valmentamaa TPS:n vuoden 1968 SM-kultajoukkuetta on kutsuttu usein kaikkien aikojen Palloseuraksi. Kauden ehdoton kohokohta oli se, kun TPS kävi nuijimassa HJK:n Helsingissä lukemin 6–1. Kyseistä ottelua on taas sanottu TPS:n kaikkien aikojen parhaaksi peliksi.
– Kun Mäen Hessu on sanonut niin siitä HJK-pelistä, niin pakko se on sitten varmaan uskoa, TPS:n maalissa torjunut Jouni Gröndahl tuumaa.
Miten kaikki sitten oikein tapahtui? SM-sarjassa käytiin kovaa kilpajuoksua vuoden 1968 Suomen mestaruudesta ja kaksi varteen otettavaa mestarikandidaattia otti yhteen Helsingin Olympiastadionilla sunnuntaina 4. elokuuta. HJK oli kovassa nousukunnossa ja vain kaksi pistettä TPS:n perässä. Kauden ehdoton kärkipeli oli kaiken lisäksi houkutellut paikan päälle peräti 12 539 katsojaa.
TPS:n Tapio Harittu otti ottelun ohjat käsiinsä ja latasi kaksi osumaa HJK:n verkkoon jakson puoleen väliin mennessä. Ensimmäinen tuli kuin oppikirjasta suoraan Tommy Lindholmin syötöstä. HJK:kin sai ensimmäisellä puoliajalla pari vaarallista paikkaa, mutta Gröndahl yhdessä puolustaja Jouni Jalosen kanssa selvitti ne kunnialla.
Ottelun toinen puoliaika oli sitten yhtä TPS-näytöstä. Kun Raimo ”Kili” Toivanen ampui tunnin kohdalla 3–0-johtolukemat, ja Seppo Eräpuro sooloili heti sen jälkeen 4–0, alkoi kupletin juoni olla lopullisesti selvillä. Lindholm tykitti vielä 5–0 ja Mauno Nurmi tolpan kautta 6–0. Kaksi minuuttia ennen ottelun päättymistä HJK sai ainokaisen lohdutusmaalinsa. Sitäkään HJK ei varsinaisesti tehnyt, vaan Tepsin Timo Nummelin puski pallon vahingossa omaan verkkoon.
Jopa Helsingin Sanomat herkutteli seuraavana päivänä, että TPS:n esitys oli HJK:hon verrattuna kuin toiselta planeetalta. Hesarin kolumnisti Jaakko Luoman haki TPS:n esitykselle vertailukohtaa vuoden 1966 MM-kisojen huippuottelusta Unkari–Brasilia.
– Olihan se uskomattoman hieno peli ja vielä sellaiseen paikkaan ja sellaisen yleisömäärän edessä. Siitä voitosta saatiin sellainen lento päälle, että se piti lopettaa Suomen mestaruuteen, Tapio Harittu muistelee.
TPS palasi vuonna 1968 Suomen mestariksi 19 vuoden tauon jälkeen. Takarivissä vasemmalta lukien Rainer Forss, Pekka Toivanen, Raimo Toivanen, Mauno Nurmi, Tommy Lindholm, Tapani Raitio, Teuvo Andelmin, Tapio Harittu ja Jouko Huovinen. Edessä vasemmalta Vassilis Stratos, Jouni Gröndahl, Seppo Eräpuro, Timo Nummelin, Jouni Jalonen, Reima Nummila, Jorma Ruokonen ja Risto Lindman.
Matti Sundelin – ikuisten ennätysten mies
Maalintekijä Jumalan armosta. Sitä oli TPS-kasvatti ja koko uransa mustavalkoisia edustanut Matti Sundelin. On sääli, että Sundelinin pelaajaura katkesi ennen aikojaan polvivammaan. Sundelinin aikaan moni pelaaja palveli vähintään kahta eri lajia. Kuinka moni suomalaispelaaja onkaan onnistunut voittamaan urallaan kansallisen pääsarjan maalikuninkuuden, niin jalkapallossa kuin jääkiekossa? Vain Matti Sundelin. Ihan vertailun vuoksi todettakoon, että muualla maailmassa samaan saavutukseen on yltänyt vain yksi urheilija, Neuvostoliiton legendaarinen Vsevolod Bobrov.
Sundelin puki Tepsin jalkapallopaidan päälleen ensimmäisen kerran jo nappulaiässä. Samassa talossa asui muuan Rainer Schrey ja kaksikko asteli yhdessä TPS:n harjoituksiin. Sundelin raivasi tiensä TPS:n molempiin edustusjoukkueisiin peräkkäisinä vuosina 1953 ja 1954. Hänen mukaansa jääkiekko oli tuohon aikaan enemmän puuhastelua ja jalkapallossa treenattiin ihan tosissaan.
Sundelin on aina korostanut sitä, että tarjoilu vierellä on ollut huippuluokkaa. Jalkapallossa tarjoilua tuli Kalevi Lehtovirralta ja jääkiekossa akselilta Voitto Soini–Risto Aaltonen. Sundelin teki Jalkapallon SM-sarjassa enemmän kuin yhden maalin ottelua kohden. SM-tason pelien määrä jäi 82:een, mutta maalimääräksi jalostui huimat 87. TPS pelasi 1950-luvulla monta kautta myös Suomen sarjassa ja siellä syntyi yli 50 maalia päälle. SM-sarjan maalikuninkuuden hän voitti kausina 1957, 1959 ja 1960. Vuonna 1960 hän takoi uskomattomat 30 maalia, mikä on edelleen yhden kauden maaliennätys. Sen kauden huippu osui syyspuolelle, kun Pietarsaaren Drott vieraili Kupittaalla. TPS voitti 7–0 ja Sundelin iski kaikki ottelun maalit.
– Voi olla, että minulla on jotain synnynnäisiä kykyjä aavistaa maalintekotilanteita, mutta kyllä maalinteko on paljon muustakin kiinni. Tärkeintä on tilanteiden pelaaminen ja seuraaminen loppuun asti, Sundelin filosofoi peliuransa jälkeen.
Aikakauden tepsiläiset Kunniagalleriassa
100 vuotta Tepsiä -juttusarjan historiajutuissa on jo esitelty monia ansioituneita, ennen 1960-lukua seuran toimintaan mukaan liittyneitä Kunniagallerian jäseniä. Aiemmin mainittujen legendojen lisäksi Tepsin edustusjoukkueen toimintaan hyppäsivät 1960-luvulla mukaan seuraavat henkilöt:
Jäsen nro 12: Heikki Suhonen (s. 21.6.1951)
Hyökkääjä Heikki Suhonen pelasi kausina 1969-86 TPS:ssä yhteensä 637 ottelua, joista 427 SM-sarjaottelua. Suomessa pääsarjatasolla kaikkien aikojen maalintekijä 206 maalillaan. Suomen mestari TPS:ssä vuosina 1971, -72 ja -75. SM-sarjan maalikuningas 1972 ja -79. Seuran entinen päävalmentaja. 20 A-maaottelua ja Suomen jalkapallon Hall of Fame paikka vuonna 2007.
Jäsen nro 13: Raimo Toivanen (s. 3.10.1945)
”Kili” pelasi TPS:n edustusjoukkueen keskikentällä kausina 1963–76 yhteensä 358 ottelua. Hän voitti kolme Suomen mestaruutta kausina 1968, -71 ja -75 sekä SM-pronssia kautena 1967. TPS:n päävalmentaja vuosina 1981-83 ja 1992–93. Pelasi 19 A-maaottelua vuosina 1967-71.
Jäsen nro 14: Jouni Jalonen (s. 15.9. 1942 – k. 8.4.2009)
”Pappa” pelasi TPS:n edustusjoukkueen puolustuksessa kausina 1965-76 yhteensä 353 ottelua. Hän voitti neljä Suomen mestaruutta kausina 1968, -71, -72 ja -75 sekä SM-pronssia kautena 1967. Hänet valittiin Suomen Palloliiton Vuoden pelaajaksi vuonna 1968. Pelasi 6 A-maaottelua vuosina 1968–69.
Jäsen nro 15: Tommy Lindholm (s. 3.2.1947)
Tommy pelasi TPS:n edustusjoukkueen hyökkäyksessä kausien 1966–78 välillä yhteensä 259 ottelua. Hän voitti kaksi Suomen mestaruutta kausina 1968 ja -75 sekä SM-pronssia vuosina 1967 ja -77. SM-sarjan maalikuningas kausina 1967 ja -68. Pelasi 43 A-maaottelua vuosina 1965-73. TPS:n päävalmentajana vuosina 1986-88 ja 1991. Voitti päävalmentajana SM-hopeaa 1986, SM-pronssia 1987 sekä Suomen Cupin 1991. Suomen Jalkapallon Hall of Famen jäsen nro 25.
Jäsen nro 16: Teuvo Andelmin (s. 22.4.1948)
”Anssi” pelasi TPS:n edustusjoukkueen keskikentällä kausien 1964–74 välillä yhteensä 283 ottelua. Hän voitti kolme Suomen mestaruutta kausina 1968, -71 ja -72 sekä SM-pronssia kautena 1967. Pelasi 2 A-maaottelua vuonna 1969. Jääkiekon SM-hopeaa 1967.
Jäsen nro 22: Timo Nummelin (s. 7.9.1948)
Timo Nummelin on monen mielestä kaikkien aikojen tepsiläinen, mutta hän on sitä ihan virallisestikin, kun hänet valittiin kaikkien aikojen ensimmäisenä henkilönä Vuoden tepsiläiseksi vuonna 1985. Jalkapallon ja jääkiekon Suomen mestari. Suomen ainoa urheilija, joka on valittu sekä Suomen parhaaksi jalkapalloilijaksi (1968) että Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi (1981). Jalkapallon (1968, -71 ja -72) ja jääkiekon (1976) Suomen mestari. Jalkapallon ja jääkiekon maajoukkuepelaaja. Koko Suomen arvostama viulunsoittaja, jolle kertyi TPS:ssä 774 kiekkopelin lisäksi myös 273 jalkapallomatsia. Turkulaisuuden ikoni, jota arvostetaan myös muualla päin Suomea. Jalkapallossakin 14 A-maaottelua. Jääkiekossa huimat 23 kautta, kolminkertainen Liigan All Stars -pelaaja ja Jääkiekkoleijona nro 80. TPS:n kultainen ansiomerkki 50/1972.
Jäsen nro 23: Tapio Harittu (s. 20.9.1945)
Tapio Harittu pelasi 159 ottelua ja voitti kolme Suomen mestaruutta (1968, -71, -72). Toimi pelaajauransa jälkeen seuran päävalmentajana 1978–80. Ne olivat kausia, jolloin TPS teki sarjassa eniten maaleja. Hän siirtyi sen jälkeen TPS:n valmentajakoulutuksen vetäjäksi ja koko valmennuksen koordinaattoriksi. Hän toimi myös seuran managerina 1994–96, jolloin oli voittamassa Suomen Cupia (1994). Koko suomalaisen jalkapallon valmennus- ja kehitystyön uranuurtajia, valmennuskouluttaja, juniorivalmentaja, Suomen Palloliiton entisen Turun piirin nuorisopäällikkö, urheilun kasvatuksellisen merkityksen ja reilun pelin tinkimätön puolesta puhuja. Valittiin Vuoden tepsiläiseksi vuonna 2012. Nykyinen senioritepsiläisten toiminnan primus motor. TPS:n kultainen ansiomerkki 77/1982.
Jäsen nro 24: Hans Martin (s. 31.5.1945)
Hans ”Hasse” Martin oli Turun Palloseuran keskeisimpiä vaikuttajia vuosikymmenien ajan. Helposti lähestyttävä seurajohtaja, jonka kaikki tepsiläiset tietävät ja tuntevat. Siirtyi pelaajana TPS:ään ÅIFK:sta vuonna 1969, loukkaantui alkuun pahasti, mutta pelasi loppujen lopuksi seurassa yhteensä 70 ottelua. Lähti vuonna 1981 valmennukseen mukaan Kili Toivasen avuksi. Kolme kautta Kilin kanssa, voitti itse päävalmentajana SM-hopeaa 1984. TPS Jalkapallon puheenjohtaja vuodesta 1986, vuodesta 1990 Turun Palloseura ry:n puheenjohtaja. Veikkausliigan varapuheenjohtaja 1990-luvulla ja myös muita luottamustehtäviä suomalaisessa jalkapallossa. Turun Palloseura ry:n puheenjohtaja 2011–16. A.E. Ericssonin johtajana ja siitä fuusion kautta Finnsteven toimitusjohtajaksi, jossa jatkoi eläkeikään asti. TPS:n kultainen ansiomerkki 86/1992.
Teksti on lainattu Heikki Möttösen, Markku Jokisipilän ja Jussi Leppäsyrjän kirjoittamasta TPS:n 100-vuotishistoriikista Mustavalkoinen vuosisata – Turun Palloseura 1922–2022.
100 vuotta Tepsiä -juttusarja:
1920-luku: TPS:n perustaminen ja ensimmäinen mestaruus
1930-luku: Vauhtia alemmalta sarjatasolta ja paluu Suomen mestariksi talvisotavuonna
