Gary Neville sivusi toisen mustavalkoisen, Newcastlen valmentaja John Carverin käytöstä käsittelevässä kommentissaan mielenkiintoista asiaa. Nykypelaajat tulevat uudesta sukupolvesta, sukupolvesta, joka ei ole kiinnostunut suu vaahdossa huutavasta piiskurista, vaan haluaa tietää pieniä teknisiä ja taktisia detaljeja joilla kehittää pelaamistaan. Valmentajien pitääkin Nevillen mukaan ottaa puoliajalla ja ottelun jälkeen ”tunne pois” viestistä jonka pelaajille toimittavat.
Muutos on tervetullut. Urheilun ympärillä on pitkään vellonut yksipuolinen, sotaretoriikkaa ja viidakon lakeja viljellyt puhetapa. On ihailtu ”hiustenkuivaaja” käsittelyjä antavia valmentajia, hehkutettu kovaa kuria ja korostettu että urheilun maailma nyt vaan on kova. Mutta samaan aikaan se on myös sataprosenttisesti ihmisistä koostuva, ihmisen asuttama ja ihmisen kokema maailma, ja on kliinistä neuropsykologiaa, että viiden sentin päässä naamasta huutava toinen ihminen aiheuttaa yksilön aivoissa stressihormonin vapautumisen, joka puolestaan häiritsee suoritusta.
Ammattilaisurheilussa tai sinne pyrkiessä vaatimustason on tietenkin oltava kova. Mutta rima, jonka urheilija asettaa itselleen muodostuu lähtökohtaisesti kolmesta kohdasta:
1) Jos pelaan huonosti tai puoliteholla, joukkue häviää
2) Jos pelaan huonosti tai puoliteholla, menetän pelipaikkani
3) Jos pelaan huonosti tai puoliteholla, en pääse urallani eteenpäin
Ainakaan minun nähdäkseni ei ole olemassa kohtaa neljä, jossa urheilija pyrkii parhaaseen mahdolliseen suoritukseen siksi, että haluaisi tehdä valmentajan tyytyväiseksi tai pelkäisi tämän huutoa. Joku on saattanut tällaisen ulkoisen motivaation kehittää ”vääränlaisesta” juniorivalmennuksesta johtuen, mutta epäilen että harva jos kukaan näistä muille pelaavista on korkeille tasoille selvinnyt, ja tiedostavamman junnuvalmennuksen tuotteena aikuisvaiheeseen saapuva sukupolvi ei ainakaan tee tulosta pelolla motivoituna. Joka tapauksessa jokainen Ykköseen tai Veikkausliigaan asti itsensä harjoitellut pelaaja on sen verran tavoitteellinen ja itseohjautuva urheilija, että halu pelata hyvin ja pärjätä joukkueena on olemassa ilman herranpelkoakin. Jos ”kovaksi kuriksi” puolestaan koetaan se, että kehoitetaan syömään oikein ja kielletään ryyppäämästä ennen peliä, ollaan pudottu ammattilaisurheilun kärryiltä jo välittömästi kyytiin nousun jälkeen.
Sama pätee mielestäni myös pelaajien väliseen kommunikointiin. Tästäkin puhuttaessa yleensä urheilujoukkue koetaan samaan huoneeseen suljettuna villieläin-laumana, jossa ravintoketjussa ylempänä olevat eivät puhu alemmilleen ja liian heikot ylöspäin pyrkijät syödään. Näin saattaa edelleen joissakin kansainvälisissä ympyröissä olla, mutta jalkapallon lähestyessä akateemisuutta ja tutkimuksiin ja tilastoihin pohjautumista, luulisi tämänkin muuttuvan. Ellei joku sitten saa tutkimustuloksia, jossa yhteistä tavoitetta kohti pyrkivä ryhmä ihmisiä suoriutuu parhaiten potkimalla ja simputtamalla toisiaan. Sekä pelolla johtaminen että joukkueensisäisen sosiaalisen ympäristön vahvimman laki sulkevat lisäksi urheilusta pois kaikki paitsi yhdenlaiset ihmiset. Se saattaa toimia massojen maissa, mutta kaventaa kiistämättä talent-poolia.
Vanhat uskomukset kuivan rutistamisesta, taipumattoman vääntämisestä ja kiven takomisesta kovemmaksi kannattaa siis unohtaa jo nyt. Ei tarvitse olla kusipää menestyäkseen urheilumaailmassa. Olen ollut onnekas saadessani tuntea muutamia urheilussa vähintään kansalliselle huipulle päässeitä ihmisiä, ja valtaosa ellei kaikki heistä ole erittäin fiksuja ja mukavia tyyppejä.
Ettei kukaan ymmärtäisi väärin, en ole tekemästä urheilusta pinkkiä hattara-pumpulia, jossa aina oikein tekeville urheilijoille ei saa korottaa ääntään tai sanoa rumasti. Urheilija pyrkii lähtökohtaisesti tekemään parhaansa, mutta joskus (kuten suomalaisista olympiaurheilijoista olemme oppineet) sen irti saaminen on hankalampaa, ja vaatii ehkä epämukavuusalueelle menoa ja sen, että joku tyrkkää sinne. Urheilumaailma on kuin onkin kova, mutta se on sitä sen mekaniikan takia, koska voittaminen vaatii tiettyjä asioita ja voittajat muistetaan.
Nyky-urheilija ei kaipaa ketään selän taakse pää punaisena huutamaan, että yritä kovemmin. Nykyurheilija kaipaa valmentajan, joka auttaa urheilijaa kehittämään itseään. Valmentajan, joka on riittävän rohkea luomaan aidon kilpailutilanteen ja motivoimaan erilaisia ihmistyyppejä. Valmentajan, joka pelin jälkeen Turun Sanomissa toteaa, että nyt mennään treenikentälle antamaan näyttöjä ja katsotaan ketkä pelaa ensi viikolla.
*****
Jesse Saarinen @jessesaarine
Kirjoittaja on TPS-kasvatti, entinen liigapelaaja, nykyinen KaaPo:n juniorivalmentaja, luokanopettajaopiskelija ja TPS:n kausikorttilainen.
