Sata vuotta Tepsiä -juttusarjassa käydään läpi Turun Palloseuran historiaa vuosikymmen kerrallaan, ja tällä kertaa matkataan 1990-luvulle. Kaudella 1990 TPS ei yltänyt enää mitaleille. Kolmannesta kaudesta tuli sitten päävalmentaja Heikki Suhosen painajainen. Vuotta 1991 varjosti käsittämätön epäonni, joka kärjistyi maalivahti Dan-Ola Eckermanin traagiseen sairastumiseen.
– Vuonna 1991 Tomi Jalo lopetti ja Ari Heikkinen lähti Belgiaan. Juha Halonen loukkaantui autokolarissa ja Dan-Ola Eckerman sairastui leukemiaan. Kaikki hajosi palasiksi viimeistään silloin, kun Dan sairastui. Hän oli joukkueen suosituin ihminen ja pelaaja. Hänen järkyttävä tilanteensa lamaannutti koko joukkueen, Suhonen kuvailee.
TPS:n rahatkin alkoivat olla loppu ja kabinetin puolella kiehui. TPS:n seurajohto ajautui paniikkiin ja Suhonen erotettiin omituisten käänteiden jälkeen.
– Minulla oli takana lähes 30 vuotta seurassa ja sitten minua syytetään TPS-hengen ja yhteistyökyvyn puutteesta. Se on muisto, joka saa vieläkin vereni kiehumaan, Suhonen myöntää.
Päävalmentajaksi palasi Tommy Lindholm. TPS pystyi kääntämään kurssiaan kauden 1991 loppupuolella ja onnistui voittamaan seurahistoriansa ensimmäisen Suomen Cupin rankkarikisan jälkeen. Päävalmentaja Lindholm peluutti TPS:ää finaaliottelussa Kuusysiä vastaan alusta loppuun samalla kokoonpanolla, ilman yhtäkään vaihtoa.
– Yksi legenda lähti ja toinen legenda tuli tilalle. Joukkueeseen saatiin Helsingistä Palmroosin Fana, joka toi valtavasti ulkopuolista energiaa. Syksyllä voitettiin Suomen Cup, osittain vihalla, osittain surullakin. Kaivettiin vielä se vanha kunnon TPS-luonne esiin, kairattiin se finaalipeli väkisin ja tuotiin pytty Taivassalon autolla Turkuun. Me voitimme sen pytyn myös Danille ja ”Heselle”. Sen jälkeen meidän monien oli pakko lähteä uusille retkille, ja tulla sitten joskus taas vähän vahvempana takaisin, Marko Rajamäki tiivistää.
TPS voitti seurahistoriansa ensimmäisen Suomen Cupin vuonna 1991. Pokaalia nostelee päävalmentaja Tommy Lindholm.
Vaaran vuodet
TPS:n jalkapallo- ja jääkiekkojaostot erotettiin taloudellisesti omiksi yksiköikseen vuonna 1990. Jalkapallon talousongelmista alkoi näkyä oireita aika pian sen jälkeen. TPS:n jalkapallo oli ottanut valuuttalainoja ja ne koituivat seuran kohtaloksi. Marraskuussa 1991 tehty devalvaatio nosti TPS:n valuuttavelat pilviin. Palloseura taiteili vielä jotenkuten kauden 1992, mutta seuraavana vuonna edessä oli konkurssi.
TPS palkkasi kaudeksi 1992 uusvanhaksi päävalmentajaksi Raimo Toivasen. TPS:n maalin suulle tuli A-maajoukkueveskari Petri Jakonen, joka nousi seuran johtotehtäviin kymmentä vuotta myöhemmin. TPS pelasi kohtalaisen alkukauden, mutta vajosi syksyllä kohti sarjan tyvipäätä. Paluut tehneet Mikat, Aaltonen ja Lipponen, eivät olleet missään vaiheessa täydessä pelikunnossa. Yhdeksäs sija oli suuri pettymys.
– Eivät ne vaikeudet näkyneet vielä 1992. Toiminta oli ihan hyvällä tasolla. Olin jo päättänyt lähteä Jenkkeihin opiskelemaan, mutta siihen aikaan seurat varasivat pelaajien neuvotteluoikeuksia. Toivasen ”Kili” kyseli, että kiinnostaisiko tulla. Hän oli tuttu valmentaja alle 21-vuotiaiden maajoukkuekuvioista, ja Göran Enckelman oli vielä maalivahtivalmentajana. Joukkueessa oli muutenkin tuttuja kavereita maajoukkuekuvioista. Olin sen jälkeen yhteydessä Jenkkeihin ja peruin menoni sinne. Vähän väritin juttua maajoukkuekutsuilla ja muilla. Taustaongelmat eivät häirinneet urheilullista tekemistä, vaan aamutreenit pyörivät ihan normaalilla tavalla, TPS:n maaliin siirtynyt Petri Jakonen kuvailee.
TPS:n talousongelmat pulpahtivat kunnolla syliin ja julkisuuteen vuoden 1993 puolella. Koko TPS Jalkapallon toiminnan jatkuminen oli pitkään veitsen terällä.
– Vuoden 1993 kevättalvi on sitten ihan oma tarinansa, mutta edelleen joukkue oli hyvä. Keväällä kaikki asiat tuli sitten silmille. Oltiin viikonloppuna pelaamassa Karhu-turnausta ja yötä Porissa. Puheenjohtaja Dennis Seligson hoiteli meille vielä ruoat sinne. Tulin maanantai-iltana toimistolle ja näin, että seurasihteeri Sipilän Taina itkee. Sitten selvisi, että Dennis oli kuollut. Dennis jutteli paljon, seurasi joukkuetta, ja kutsui jengin välillä kotiinsa, Jakonen muistelee.
– Valuuttalainojen kallistuessa devalvaation takia, lainojen takaisinmaksu aiheutti myös meille ylitse pääsemättömiä ongelmia. Puheenjohtaja Seligson pyysi apua myös Kililtä ja minulta. Ilman muun seuran apua edessä olisi ollut suora konkurssi, kaikki velat siirtyivät heti maksettavaksi, Tapio Harittu kertailee kauhun hetkiä.
– Keväällä luultiin hetki, että kaikki loppuu. Loppupeleissä neuvottelimme Jyrki Santalan kanssa ja Jukka Aarnivaaran kanssa, ja kaikki pelaajat jäivät lopulta seuraan. Sovittiin, että koetetaan kerätä rahaa ja tehtiin talkoilla esimerkiksi futiskouluja, Jakonen kertoo.
Puheenjohtaja Seligsonin äkillisen kuoleman jälkeen ylintä päätäntävaltaa jalkapallossa käytti Turun Palloseuran johtokunta. Kausi 1993 käynnistyi kahdella tappiolla ja Toivaselle annettiin potkut. Tilalle tuli kaksikko Pauno Kymäläinen – Tomi Jalo, molemmat seuran entisiä kapteeneja ja seuralegendoja.
– Kiliä arvostettiin joukkueen sisällä, mutta ”Pake” ja Tomi tulivat tilalle ja totta kai myös heitä kunnioitettiin. Kilin kohtelu oli kuitenkin julmaa, kun hänet yritettiin suolata kokonaan. Muistan ikuisesti, kun hän nousi myöhempinä vuosina taas TPS-takki päällä meidän gaalassamme lavalle. Siinä kulminoitui paljon isoja asioita, pelejähän tulee ja menee, Jakonen muistuttaa.
– Sarja oli jo alkanut, kun Toivosen ”Reka” soitti keväällä 1993. Sanoin, että haluan kaverin, joka pystyy myös kantamaan vastuuta. Olin amatööri, joka oli päivätyössä. Sain Jalon Tomin mukaan ja tehtiin kollektiivinen vastuunjako. Tajuttiin, että asioita voi hoitaa myös vuorotellen. Meillä oli kova ryhmä ja mentiin ylempään loppusarjaan, mutta sääli oli, ettei sen paremmin pärjätty, Kymäläinen harmittelee.
TPS Jalkapallo asetettiin konkurssiin heinäkuussa 1993. Vuoden 1994 puolella perustettiin kokonaan uusi yhdistys, joka otti vastuulleen kaikki TPS Jalkapallon 4,5 miljoonan markan velat. Ilman velkajärjestelyä TPS ei olisi saanut jatkaa pelaamista Veikkausliigassa, eikä välttämättä missään muuallakaan.
– Muu seurayhteisö, eli käytännössä jääkiekko, auttoi meidät pahimman yli silloin vuonna 1993. Se oli ison seuran sisältä tullut iso apu. Hannu Ansaan rooli siinä tietysti oli suuri. Jatkamisen ehdoksi asetettiin velkojen maksaminen takaisin. Apu oli iso, mutta velka maksettiin lopulta kymmenessä vuodessa pois. Tuli loppujen lopuksi sellainen olo, että kyllä tässä omasta perheestä pidetään huolta, Tapio Harittu muistelee.
– Ihmiset kohtelivat meitä pelaajia vaikeuksista huolimatta hyvin, silloin syttyi rakkaus seuraan. Ne vuodet antoivat perspektiiviä seurasta, eli mitä kaikkea seurassa oli menneinä vuosina tapahtunut. Löysin TPS:stä aika pian henkisen kotini, Petri Jakonen myöntää nyt.
Vaikeimpina hetkinä tärkeimmillä asioilla on taipumus konkretisoitua.
Uutta alkua etsimässä
Kauden 1993 jälkeen meni koko TPS Jalkapallon paletti luonnollisesti täysin uusiksi. Joukkueen runkopelaajat yksi toisensa jälkeen joutuivat tai halusivat vaihtaa maisemaa. Syyt olivat pääasiassa taloudelliset. Lisäksi seura tarvitsi uuden päävalmentajan. Seuran manageri Tapio Harittu lähti uuden projektin rakentajaksi ja hän löysi uuden päävalmentajan Oulusta.
– Laadittiin ihan uusi suunnitelma, olin siihen aikaan maajoukkuekuvioissa Simo Syrjävaaran kanssa ja mukana oli myös nuori oululaisvalmentaja Juha Malinen. Tiesin jo siinä vaiheessa, että 1990-luvun alun runkopelaajien palkkoja ei voi puolittaa, vaan suurin osa haluaa jatkaa matkaa muualle. Otin Sulosen ”Peten” mukaan ja siihen päälle kerättiin lupaavia junioreita. Malisen tulon jälkeen nuorten maajoukkuepelaajien määrä kasvoi seitsemään. Keikaus oli todella iso, kun pelaajabudjetti pantiin puoliksi, Harittu myöntää.
35-vuotias Juha Malinen oli nostanut kotikaupunkinsa FC Oulun takaisin Veikkausliigaan kauden 1993 päätteeksi. Hän oli ensimmäinen Turun ulkopuolinen valmentaja Tepsissä 20 vuoteen. Ilmassa oli ennakkoluuloja, mutta myös varovaista toiveikkuutta.
– Juha Malinen oli valmis kantamaan vastuun, hän tunsi omat oululaiset tulokaspelaajat sekä muut nuoret pelaajamme entuudestaan. Juha otti mahdollisuuden mahdollisuutena ja haasteen haasteena. Hän oli pelaajien valmentaja. Välillä hän oli sellainen puolihullu riskin ottaja, ja kenttä kului vaan hyökkäyspäässä, Harittu alleviivaa.
– Oltiin FC Oulun kanssa nousemassa, kun tuli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Kävin esittäytymässä seuran johtokunnalle Felix-Abban tiloissa, ja kaupunki oli aika vieras vielä. Aistin heti sen erilaisen historian, niin kaupungissa kuin seurassakin. Olihan se iso askel, kun ei ollut tuttuja ympärillä. Seuran ympärillä oli paljon entisiä pelimiehiä ja juttupiirejä. Paineita oli ja minua seurattiin erittäin tarkkaan, Malinen huomasi.
– Muistan, kun mentiin Impivaaran halliin ensimmäistä kertaa, niin olivathan ne olosuhteet kolkot. Siellä aloitettiin treenaaminen. Muistan, kun siihen aikaan käytiin kovaa keskustelua, että kumpaan maalivahtiin kannattaa satsata, Petri Viljaseen vai Peter Enckelmaniin. Sarja alkoi rumalla tappiolla Mikkelissä. 4–3–3-systeemi oli siihen aikaan vielä aika uutta ja brändättiin se. Oltiin ärhäköitä ja pystyttiin sillä järkyttämään vastustajia, Malinen innostuu.
Marco Casagrande, 21, oli noussut TPS:n edustusjoukkueeseen kaudella 1993, mutta rooli kasvoi Malisen alaisuudessa. Malinen johdatti TPS:n heti ensimmäisenä kautenaan Suomen Cupin voittoon. Finaali pelattiin poikkeuksellisesti keskellä kesää ja vieläpä HJK:ta vastaan Olympiastadionilla.
– Meillä oli hyvä pelitapa, oli nöyryyttä, nuoruutta ja suoraviivaisuutta, Juhaa kohtaan iso kunnioitus edelleen siitä. Mika Nurmela oli Oulusta niin kuin Malinenkin, ja hänen kuuden viikon lainansa Malmöstä oli meille magic. Jos olisin cupin finaalin jälkeen tiennyt, että siinä olivat minun urani ainoat voittojuhlat, olisin juhlinut pidempään, Casagrande myöntää.
– Siihen aikaan pystyi hankkimaan erikseen pelaajia cupin finaalia varten. Tiedettiin, että Eremenko tulee Pietarsaaren Jarosta vahvistamaan HJK:ta. Huhuttiin, että meille tulee Jazzista Luiz Antonio, mutta ei siinä ollut perää. Tiedettiin, että HJK on voitettavissa ihan omillakin. Sulonen, Toivonen, Casagrande ja Kokko toivat johtajuutta ja helppoutta nuorelle valmentajalle, Malinen kiittelee.
HJK on lyöty! TPS ja päävalmentaja Juha Malinen juhlivat Suomen Cupin voittoa heinäkuussa 1994.
Veikkausliiga-kausi 1994 oli TPS:n osalta keskinkertainen. Casagrande pääsi esittelemään myös maalivahdin taitojaan Kuopiossa. Päivää ennen KuPS-ottelua koko TPS:n seuraorganisaatio pysähtyi, Dan-Ola Eckerman oli hävinnyt taistelunsa leukemiaa vastaan. Helsingissä Palloseura esitteli kaikkien aikojen vanhimman liigadebytantin.
– Pelasimme Kuopiossa surunauhoissa, ja jouduin maaliin 20 minuutiksi. Oltiin yhdellä veskarilla liikkeellä, kun Panu Toivonen sai vekin päähään. Pelasin tupot nenässä ja pidin nollan. Elokuussa pelattiin Klubia vastaan Bolliksella ja 57-vuotias Masa-Yardsin toimitusjohtaja Martin Saarikangas oli avauksessa. On jäänyt elävästi mieleen, kun ”Iso-Masa” juoksi kentälle housut väärinpäin jalassa. Saatiin paljon Masan peluutuksesta kritiikkiä, mutta ne rahat tulivat todellakin tarpeeseen, Casagrande puolustelee.
Malinen vaiensi debyyttikaudellaan kovaäänisimmät kriitikot, mutta joukkue tähtäsi vieläkin korkeammalle. TPS-luotsi kulki silmät auki ja koetti vahvistaa joukkueettaan rajallisella budjetillaan kaudeksi 1995.
– Kun pelattiin Impivaarassa harjoituspeliä Piffeniä vastaan, katsoin että liikkuupa nuori Johanssonin poika hyvin. Meillä oli heinäkuussa leiri Vuokatissa, jossa voitettiin Ipswich Town. ”Tintti” teki heti pari maalia. Ipswichin manageri George Burley meinasi viedä heti mennessään, Malinen hymyilee.
– Olin Paraisten kirkkomaalla kesällä töissä ja kun oli ruokatauko, menin kentälle potkimaan. Tapio Harittu soitti ja kyseli Tepsiin. Mentiin melkein heti Vuokattiin ja pääsin pelaamaan Ipswichiä vastaan. Joukkueessa oli hyvä buumi päällä ja paljon tuttuja pelaajia U21-maajoukkuesta. Juha oli just oikea valmentaja siihen aikaan, prässättiin ja pelattiin nopeasti ja rohkeasti. Se oli lentävä alku, vastuuta tuli heti, Jonatan Johansson kiittelee.
TPS oli saanut cup-voiton myötä myös paikan cup-voittajien cupissa. Orastava rahapotti valui kuitenkin käsien välistä Albaniassa.
– Pelattiin Teuta Durrësia vastaan, mutta sössittiin se juttu vieraissa. Seuraavaksi olisi tullut vastaan Italian Parma, jossa oli Buffon ja Cannavaro. Kohtasin Parman myöhemmin Rangersissa ja tein maalinkin, Johansson taustoittaa.
Mestaruus taas jalkojen ulottuvilla
Kaudella 1996 Turussa päästiin ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun lopun paikallispelien huumaan, kun FC Inter nousi Veikkausliigaan. Loistavasti kauden aloittanut Inter toi aivan uutta virtaa myös TPS-leiriin, joutuivathan mustavalkoiset nyt kamppailemaan myös Turun jalkapalloherruudesta. Yhtäkkiä kaksi turkulaisseuraa meni heittämällä kuuden parhaan joukkueen ylempään loppusarjaan ja taisteli Suomen mestaruudesta.
– Jossain vaiheessahan TPS oli sarjassa ykkönen ja Inter kakkonen. Iltapäivälehdet hehkuttivat ja derbyt houkuttelivat ihan älyttömästi katsojia. Inter toi potkua meihinkin, se oli ehdottomasti hyvä asia, aloin oikein korostamaan seurojen välisiä eroja, Malinen hehkuttaa.
– Talvella harjoiteltiin kovempaa kuin koskaan ja debytoin myös A-maajoukkueessa. Ekassa derbyssä oli paikalla yli 8000 ihmistä ja tein kaksi maalia. Meillä oli sauma mestaruuteen vielä ennen toiseksi viimeistä peliä, mutta hävittiin Jazzille vieraissa ja jäätiin lopulta pronssille, Johansson harmittelee.
Jonatan Johansson nousi puolentoista kauden aikana valtakunnan kuumimmaksi kärkipelaajaksi. Hänen kimpussaan olivat niin naapurit kuin HJK:kin. Johansson jatkoi kuitenkin TPS:ssä, mutta seuraava ilmansuunta oli yllättävä.
– Stefan Håkans oli kysynyt minusta. Inter-valmentaja Hannu Paatelo vastasi, että Johansson olisi valmis pelimies. Myös HJK tarjosi todella hyvää paperia, mutta halusin neljän vuoden sopimuksen. Tein Tepsin kanssa uuden diilin ja sitten tuli eteen yllättävä Viro-kuvio. Se oli loppujen hyvä ratkaisu ja tiesin, että pystyn siirtymään sitä kautta ulkomaille, Johansson kiittelee.
– Koko Malisen kausi oli hieno pätkä, vaikka mentiin niukoilla resursseilla. Kun sarjassa oli kaksi peliä jäljellä, niin voittamalla Jazz ja FinnPa, olisi voitettu kultaa. Pronssikin oli kova juttu, vaikka ei sitä siinä tilanteessa oikein tajuttu. Vuosina 1996 ja 1997 hävittiin peräkkäin cupin finaalit. Ykkösellä vedettiin palloa linjan taakse, meillä oli kovia poikia juoksemaan pallon perään. Kaijasilta, Puhakainen ja tietysti Tintti, joka oli ihan raketti, mutta ei kauan ehtinyt meidän kanssamme pyörimään, Casagrande listaa.
Kausi 1997 jäi Malisen nelivuotisen kauden viimeiseksi. TPS oli sarjassa neljäs, vain pisteen päässä pronssimitalista. FC Interin lento sen sijaan loppui tylysti ja joukkue lähti hakemaan vauhtia Ykkösestä.
– Oltiin juhlimassa Naantalin kylpylässä, kun Interin putoaminen varmistui. Soitettiin Suvisen puhelimesta Tero Forssille ja laulettiin kuorossa ”Divariin”-lällätystä, Casagrande kertoo.
– TPS oli erinomainen lähtölaukaus koko valmennusuralle. Tepsin jälkeen piti saada jotain suurempaa. Kaikki meni näin jälkikäteen erittäin hyvin. Oli tyylikkäät läksiäiset. Metallista taottu megafoni ja prässipaita. Sain seuran 75-vuotsijuhlassa hopeisen ansiomerkin varmaan ennätysajassa, Malinen ihmettelee vieläkin.
– Voitettiin niiden vuosien aikana kerran Suomen Cup, hävittiin kaksi cupin finaalia ja liigassa tuli pronssia ja neljäs sija. Olen tyytyväinen niiden vuosien tulokseen. Parhaat turkulaispelaajat pelasivat siihen aikaan muissa joukkueissa, mutta se oli pakkorako. Kaikki tutut hävisivät ympäriltä alkuun vähäksi aikaa, mutta oli meillä omat junioripelaajamme silloinkin pohjana, Harittu puolustelee.
Myös Malisen seuraaja oli tiedossa jo elokuussa 1997. Hän oli saksalainen Siegfried Melzig, jolla oli valmennuskokemusta Saksan lisäksi Kreikasta ja Sveitsistä. Melzigille lyötiin saman tien kolmevuotinen paperi käteen.
– Melzig tuli Tepsiin Bundesliiga-valmentajan statuksella. Sanoin silloin seurassa, että olkaa nyt kuitenkin tarkkoja, Malinen toteaa.
Salamyhkäinen päävalmentaja
Siegfried Melzig löytyi TPS:n peräsimeen sattumalta. Puheenjohtaja Jukka Aarnivaara oli seuraamassa MM-karsintaottelua Suomi–Azerbaidzan, jossa Melzigin suomalainen ystävä kertoi kokeneen valmentajan etsivän töitä Suomesta. Neuvottelut alkoivat jo samana iltana ja johtivat sitten saksalaistreenarin palkkaamiseen.
Melzig oli lähtökohtaisesti melkoinen mysteeri, eikä hän avannut ennakkoon pelillistä filosofiaansa. Hänen metodinsa kuulostivat kuitenkin tutuilta jääkiekkopuolelta.
– En ole taikuri, enkä ihmeidentekijä. Tuloksia saadaan pitkäjännitteisellä toiminnalla. Työtä, työtä ja vielä kerran työtä, Melzig korosti.
Melzig ei ollut Bundesliiga-valmentaja, vaan hänen ansionsa olivat tulleet huomattavasti alemmilta sarjatasoilta. Melzigin tarina Turussa jäi puolen kauden mittaiseksi.
– Melzig oli erittäin salamyhkäinen valmentaja, Miettisen Seppo oli silloin kakkosena. Melzigillä oli myös aika erikoisia taktisia ajatuksia. Oltiin muka jossain Schwarzwaldin metsässä ja Melzig opetti meitä hengittämään. Olihan siinä pieni epäilyksen varjo tekemiseen, Casagrande myöntää.
– Melzig teki minusta kuitenkin keskikenttäpelaajan, kapteenin ja antoi kymppipaidan. Päivä ennen liiga-avausta juostiin hyppynarulla ja kaikilla oli aivan helvetin kipeät takareidet. Se näkyi RoPS-kotimatsissa katsomoon asti. Se nollanolla ei ollut varsinainen klassikko. Tultiin Rovaniemeltä yöllä koneella Helsinkiin ja siitä bussilla Turkuun. Meillä oli palauttavat treenit kotona kahden tai kolmen aikaan yöllä ja siitä tuli kova kohu, Casagrande muistelee huvittuneena.
Melzig lähti keskellä kesää 1998 kotimaahansa nenäoperaatioon, jona aikana asiat Turussa muuttuivat. Casagranden mieleen on jäänyt kummallinen palaveri Pizzeria Oscarissa, jossa Melzigin ja hänen lisäkseen olivat läsnä myös Petri Sulonen ja Markus Paija.
– Kaikille oli epäselvää, tuleeko hän edes takaisin, mutta kuitenkin tuli. Oltiin kaikki kapteenit paikalla, kun Melzig rupesi käymään läpi seuraavaa peliä. Hän sai siinä ohessa myös puhelun, jossa hän kuitenkin hoki, että: ”Wo ist mein Auto?”. Olimme aika hämillämme, mutta arvattiin, että Sepon johdolla kai jatketaan eteenpäin. Ja niinhän siinä sitten kävi heinäkuun lopussa, Casagrande hämmästelee vieläkin.
TPS pullahti kaudella 1999 niukasti alempaan loppusarjaan, mutta putoamisuhkaa ei ollut.
– Enckelmanin Peterin siirtokorvaukset Aston Villasta kauden 1998 jälkeen tulivat aika hyvään paikkaan. Myös vuosi 1999 oli kuitenkin talouden ehdoilla säätämistä, Casagrande kertaa.
Teksti on lainattu Heikki Möttösen, Markku Jokisipilän ja Jussi Leppäsyrjän kirjoittamasta TPS:n 100-vuotishistoriikista Mustavalkoinen vuosisata – Turun Palloseura 1922–2022.
100 vuotta Tepsiä -juttusarja:
1920-luku: TPS:n perustaminen ja ensimmäinen mestaruus
1930-luku: Vauhtia alemmalta sarjatasolta ja paluu Suomen mestariksi talvisotavuonna
1940-luku: Hienoja saavutuksia sodan aikana ja sen jälkeen
1950-luku: Vajaan vuosikymmenen vuoristorata
1960-luku: Kaikkien aikojen TPS-peli siivitti mustavalkoiset mestaruuteen
1970-luku: Kultainen vuosikymmen
1980-luku: Kaikkien aikojen suomalainen jymypaukku Euroopan futiskentillä
